Lapikasta lattiaan ja sitten äyskäröimään
Jaakko Laitinen ja väärä raha Suistolla 7.9.2024
Jaakko Laitinen · laulu
Ilkka Arola · trumpetti, buzuki
Marko Roininen · haitari
Juho Kanervo · basso
Janne Hast · rummut
Poikkeuksellisen kuuman syyskuun lauantain hämärtyessä iltaan, hiivin perinteiseen tapaani Suistolle väijyntärillit kiillotettuina ja kynä teroitettuna. Luvassa olisi railakasta menoa Jaakko Laitisen ja väärän rahan säestämänä, joten kiristin kengännauhani ennen kuin astuin sisään, sillä karkelo saattaisi olla väistämätön.
Balkanin alueen perinnemusiikkia suomalaiseen kansanmusiikkiin yhdistelevä kokoonpano kutsuu musiikkiaan Lapland-Balkaniksi ja kuulemani perusteella, ilmaisu on varsin osuva. Soitanta toi tuulahduksia vierailta mailta, perinteiselle suomalaiselle ilmaisulle vierain kiljahduksin ja rytmein. Jaakko Laitinen puolestaan muistutti entisaikojen sirkustirehtööriä keikaroivine olemuksineen ja muikeine virneineen. Meininki lavalla toi mieleen nimenomaan entisajat, ei ihan kabareeboogie, vaan astetta kansanomaisempi meininki. Melkein saattoi kuulla hevosvankkureiden rahinan hiekalla, käärmeöljykauppiaiden huutelun ja ennustajaeukon käheän käkätyksen. Sellainen tunnelma vallitsi Suistolla lauantaina. Hieman syntinen ja hyvin mystinen.
Eikä pidä unohtaa ärhäkkää ja raivokasta, sillä sitä tuon musiikin poljento nimenomaan oli. Kuten jo ennalta arvelin, karkelo oli kuin olikin väistämätön ja yleisö pani lapikasta lattiaan oikein olan takaa. Meno oli eittämättä siitä villeimmästä päästä, niin lavalla kuin sen edustallakin.
Erityisesti tässä illassa minua ilahduttivat instrumentit, joita harvemmin näissä olosuhteissa näkee ja kuulee. Haitari, nyt esimerkiksi, miten usein sitä näkee muusikon tiluttelevan haitarilla kuin Yngwie Malmsteen Stratocasterilla konsanaan. Marko Roininen otti haitaristaan kaiken irti ja sitä oli ilo katsella ja kuunnella. Samoin tuo vielä harvemmin korviin ja silmiin osuva soitin, jota Ilkka Arola höykytti, eli busuki. Se vasta toikin mystistä maustetta soittoon ja kyllä, minä ilahduin siitä syvästi. Unohtamatta yhtä mielisoittimistani, eli kontranbassoa, siitä irtosi niin ikään monipuolista läpsyntää,joka sai räpylät paukkumaan permantoon yhä raivokkaammassa tahdissa.
Laulujen sanoitukset sitten puolestaan ilakoivat verbaalisesti, siinä missä musiikki rytmillisesti. Ilahduin kappaleesta nimeltä ” I Tåget Finns En Restaurantvagn” lähes yhtä paljon kuin siitä, että Laitinen kutsui kappaleita ralleiksi, laulujen sijaan. Riemastuttavaa, kertakaikkiaan.
Suistolla saatiin siis kaksi ärhäkkää settiä läkähdyttävän reipasta kansanmusiikkia reippaalla Balkanilaistwistillä ja yleisö tuntui pitävän näkemästään ja kuulemastaan suuresti. Kuten jo aiemmin mainitsin, lattialla pantiin jalalla koreasti kaikin mahdollisin tavoin ja bändi lietsoi sekä toisiaan, että raivokkaasti karkeloivaa yleisöä yhä hurjemmille kierroksille. Melkein kaduttaa, että piileksin muistikirjani kanssa pylvään takana, ahteri tiukasti penkissä, enkä suorittanut sulokkaita tanssiliikkeitä koko kehoa käyttäen. Kunnon karkelo olisi ehkä kirvoittanut vielä astetta rönsymmän tekstin. Tai revähtäneen reisilihaksen. Ken tietää.
Vaappuessani huolestuttavan lämpimään syysyöhön, soi päässäni laulu äyskäristä. Miten monta kappaletta äyskäreistä on kirjoitettu? Ja miksi niin vähän?
