Vilho Louhivuoren Amalga – kaikki on mahdollista ja siitä minä pidän
Vimma -yhtyeen rumpalina parhaiten tunnetun Vilho Louhivuoren debyyttialbumi Amalga näki päivänvalon 22.5.2026. Saatesanojen mukaan luvassa on samanaikaisesti sekä räjähtävän aggressiivinen että herkästi kaunis kokonaisuus, joka rakentuu uteliaisuudesta, leikkisyydestä ja kategorioiden tietoisesta hylkäämisestä. Se kuulostaa loistavalta, joten asettelen kuulokkeet uteliaana päähäni ja virittäydyn vastaanottamaan progen, taiderockin ja jazzfuusion rajapinnalla operoivaa instrumentaalimusiikkia.
Albumin ensimmäinen ralli; The Green Morning Sun (for Niko) lähtee liikkeelle ihastuttavan keveästi, kuin täynnä toiveikasta positiivisuutta ja varhaisaamun kirpeää valoa. Se on ikään kuin puuhakas, hilpeä mehiläinen kesäisellä niityllä, juuri aamukasteen kuivuttua. Pianomehiläinen hyppelee ja poukkoilee kukasta kukkaan auringon noustessa yhä ylemmäs ja kuulijan pää sekä suupielet nykivät. Iloinen boogie. Sitten mehiläinen kyllästyy niittylentelyyn ja ottaa suunnan kohti suurkaupunkia. Kappale kasvaa massiivisemmaksi, saa syvempiä ja dramaattisempia ulottuvuuksia, kitara tuo hippusen ärhäkkyyttäkin, mutta mehiläisen iloinen teema hyppelehtii matkassa mukana. Rallia voisi kuvailla matkaksi, tai ehkä tripiksi. Allekirjoittaneen päässä se oli mehiläisen matka niityltä suurkaupunkiin, välilasku jazz-klubille ja sieltä illan punertuessa seesteisenä ja uupuneena takaisin kotiniitylle. Sellainen monivaiheinen progemöhkäle, voisi sanoa. Ja sanonkin.
Toinen erityisen mieleenpainuva kappale on Dreams. Se alkaa melankolisena ja kauniina, rytmin ripotellessa riemunkipinöitä. Ikään kuin kaatosateen reunamilla kajastava yksinäinen auringonsäde. Sade sekoittuu kulkijan kyyneliin, puhdistaen ja lupaillen parempia aikoja. Siinä on etiäisiä ilosta. Ja ne etiäiset kasvavat kasvamistaan, eikä aikaakaan kun kulkija marssiikin jo maailmanomistajan elkein, eikä murheen alhosta ole tietoakaan. Surumielisen kauniista alusta kehkeytyy miltei mahtipontisuuteen asti massiivinen ja riemukas ralli. Tämä täytyy kuunnella sellaisena aamuna kun koko maailma tuntuu olevan nurinpäin.
Kaikki albumin kappaleet toimivat samaan tapaan; ne ovat melodioilla maalailtuja maisemia, sanoitta kerrottuja tarinoita, instrumenttielokuvia. Massiivisia sellaisia, Amalga ei ole taustamusiikkia, se ottaa kuulijan mukaansa, halusi tämä tai ei. Eniten albumilla ilahdutti kuitenkin arvaamattomuus. Koskaan ei voinut tietää mihin suuntaan ralli seuraavaksi koukkaa, tuleeko yllättävä dzääzz-suvanto, vai kenties ärhäkkä kitarakohtaus tai ehkä kukkopillillä soitettua sambaa. Kaikki on mahdollista ja siitä minä pidän. Ei ainuttakaan tylsää hetkeä. 5/5.
Erkki Sippel: piano
Jaakko Penttilä: kitarat
Santeri Kettu: basso
Pessi Jouste: viulu
Vilma Peltokangas: sello
Mikko Antila: vibrafoni
Vilho Louhivuori: rummut
