Riitta Paakki Quartet esiintyi Suisto klubilla 19.4. Esitystä isännöi Linna Jazz ja se kuului Linna Jazz klubien sarjaan.

Riitta Paakki – piano
Manuel Dunkel – saksofoni
Antti Lötjönen – basso
Joonas Riippa – rummut

Tällä kvartettikokoonpanolla Paakki on julkaissut kolme albumia, joista viimeisimmän vuonna 2023.

 Keikka soitettiin kahdessa osassa ja se kesti reilun kaksi tuntia. Tämä on LinnaJazz-klubeille tyypillistä ja korostaa tunnelmaa klubista keikan sijaan. Musiikkiin pääsee pidemmässä konsertissa paremmin sisään ja muusikoihin ikään kuin ehtii tutustua, olivat he sitten entuudestaan tuttuja tai vieraita.

Keikan aloitti Väri levyn ensimmäinen kappale Azalea, joka on soljuvaa ja perinteistä jazzia, kypsästi kiusoittelevaa ja humorististakin, kepeän tuntuista. Se johdatteli seuraavaan kappaleeseen ja seuraava taas seuraavaan. Konsertti tuntui harkitulta ja kokonaisuus yhtenäiseltä, vaikka levyjen välillä hypittiin runsaasti ja sellaisiakin kappaleita kuultiin, joita ei ole vielä levytetty.

Monen kappaleen puolessa välissä oli kappaleille tyypillisiä lopun sointukulkuja, hidastuksia ja pidempi tauko. Kappale kuitenkin jatkui herkällä bassosoololla. Yleisö tuli näin otetuksi osaksi musiikkia pienen jekutuksen saattelemana ja lempeä hämmennys muutti musiikin väriä.  Taputukset kesken kappaleen aiheuttivat pientä hämmennystä joissakin kuulijoissa mutta toisaalta myös kannustivat osallistumaan kesken kappaleen.  

Musiikki oli kaikessa perinteikkyydessään ja aikuismaisuudessaan leikittelevää ja kommunikoivaa. Koskettimet ja rummut soivat hyvin yhteen ja niiden äänet sekoittuivat toisiinsa ja sulautuivat bassosoolojen aikana basson melodiseen kuminaan siten, että niitä ei aina erottanut toisistaan.

Toisinaan sävelkulut ja melodia muistuttivat jostakin 90-luvun televisiosarjasta, josta en aivan saanut kiinni. Mieleeni tuli kuva tummansinisestä savuisesta tilasta, jossa oli jotakin punaista, ehkä ruusu tai viinilasi. Hyvin tyypillinen visuaalinen kuvitelma romanttiselle jazzille, joka etenee riipimättä.

Kappale, jonka Paakki nimesi keikkaa varten Kaihoksi, oli nimensä kuuloinen. Kappale oli ensin kaipaava, kaihoisa muttei laahaava, romanttinen ja odottava mutta muuttui saksofonin myötä hetkellisesti poukkoilevaksi, töksähteleväksi ja riitasointuiseksi. Kuin muisto ihanasta kohtaamisesta, joka on ensin selkeä, tunteellinen, voimakas ja kaunis, kunnes yht´äkkiä huomaa, ettei muistakaan missä tai koska se tapahtui. Muiston keskeyttää hetkeksi epämääräinen hämmennys ja tunne on poissa, kunnes sen saa takaisin raiteilleen ja muistaa jälleen.

Keikka oli kaikessa miellyttävyydessään vitsaileva, lempeä ja tunteikas, aikuismaisen lohdullinen, niinkuin hyvin maalattu kepeä yömaisema tai tumma ja paksu punaviini. Soittajien keskinäinen kommunikointi tapahtui pääosin musiikin kautta, eikä korostettua elehdintää tarvittu. Soolot olivat hienostuneita, täynnä harkintaa ja asiallista ilottelua.

Tunnelma oli tiivis mutta leppoisa. Ei olisi uskonut, että ulkona on saapunut takatalvi ja lunta on tullut kymmenisen senttiä, tiet jäässä ja kova tuuli. Kevätkengissä poistuminen saati kesärenkailla kotiinpaluu tuotti monelle vaikeuksia. Paluu ihmisten ilmoille intensiivisen ja romanttisen konsertin jälkeen oli kivuliasta, vaikka sillan yli lumisateessa juokseva kettu jatkoikin unenomaista mielikuvaa hajamielisestä ja hiljaisesta todellisuudesta, johon olisi voinut painautua pidemmäksikin aikaa.