After Infinity: Everlasting Mark
After Infinity julkaisee lokakuun lopulla toisen albuminsa, joka kantaa nimeä Beyond Infinity. Kitaristi/lauluntekijä Zsolt Szilagyin luotsaama yhtye ei saatesanojan mukaan tunne ensinkään rajoja luovuuden suhteen, joten musiikkieepos pitää sisällään varsin värikkään kokoelman progressiivisia ja sinfonisia elementtejä yhdistelevää power metal- soitantaa. Näitä ralleja levyllä sitten tulkitsevat lukuisat eri yhteyksistä tunnetut laulajat. Levyltä lohkaistu kolmas single, Everlasting Mark, toimitettiin kulttuurikyylän kuulokkeisiin ja volyymi asetettiin kohdilleen. Tässä kappaleessa laulupuolesta huolehtii Shereignistä tuttu Sara Strömmer.
Ensimmäinen mielikuva, joka kappaleesta piirtyy mielen valkokankaalle, on pitkätukkainen nuorimies mummopyörän selässä, matkalla bänditreeneihin liuhuletti ja varsilenkkareiden nauhat liehuen. Täynnä intoa ja intohimoa raivokasta tykittelyä kohtaan. Sankarihevi lähtee siis laukalle heti alkuunsa.
Strömmerin ääni ilahduttaa kuulijaa oitis. Alitajuisesti sitä odotti kuulevansa kovaa, korkealta ja dramaattisesti esitettyä laulantaa, mutta Strömmer yllättää ennakkoluuloisen kulttuurikyylän aloittamalla pehmeästi, herkästi ja ilahduttavassa kontrastissa reippaasti laukkaavan sankarihevitaustan kanssa. Ja asteittain pehmeys sitten väistyy, ääneen tulee tummempia sävyjä, ärhäkkyys kasvaa pikkuhiljaa, kunnes ollaankin jo ärjyntäasteella, josta laskeudutaan taas sujuvasti pehmeämpään tulkinnan tasoon. Loistavaa.
Ralli kasvaa kertosäkeeseen perinteiseen tapaan, kuulijan niska nykii, jalat pyrkivät tiukkaan haara-asentoon ja kun kertsi sitten läpsähtää täyteen vauhtiin, seisoo kuulija mielikuvissaan Nummirockin nurmikolla, nyrkki auringonlaskun punertamaa taivasta kohti kohotettuna. Tai jos on hieman suuruudenhullumpi tapaus, niin jopa lavalla saakka.
Kokonaisuus on ilahduttavan monipuolinen, täynnä yllättäviäkin käänteitä. Pelkkä ripeä sankarihevilaukka puuduttaisi korvat varsin nopeasti, mutta kun soppaan survaistaan riemastuttava kasariviboja säteilevä syntikka, sopivasti rauhaisia tyveniä mahtipontisen tykittelyn lomaan ja Strömmerin lempeästä äreään taipuileva ääni, on kasassa kerrassaan kiinnostava kombo. Kitarakin on kiinnostava, se sooloilee yllättävän lempeästi, vaikka lopulta kiipeääkin tilutellen korkeuksiin, se ei heittäydy ylenpalttisen mahtipontiseksi. Mikä on siis yksi niistä ilahduttavista yllätyksistä, joita rallista löytyi.
Eikä pidä jättää huomiotta sitä seikkaa, että kappale on kerrassaan oivallinen mukana laulamista silmällä pitäen. Joko porukalla illanvietossa tai yksin peilin edessä hiusharja mikrofonin virkaa toimittaen. Sillä tavalla tarttuva melodia tässä.
Zsolt Szilagyi – kitara, koskettimet ja taustalaulu
Gideon Ricardo – orkestraatiot ja koskettimet
Ville Koskinen – basso
