On helppo ajatella, että luonto on jotakin, jonka keskellä elämme. Vielä helpompaa on ajatella, että kulttuuriperintö kuuluu museoihin, tutkimus yliopistoihin ja taide gallerioihin. Todellisuudessa nämä kaikki ovat saman ilmiön eri puolia, ne kertovat siitä, miten ihminen ymmärtää paikkansa maailmassa.

Ehkä aikamme suurin harha on ollut usko siihen, että ihminen seisoo luonnon ulkopuolella. Olemme rakentaneet yhteiskuntia, joissa metsät muuttuvat kuutioiksi, joet energiaksi ja eläimet tuotantoyksiköiksi. Luonto näyttäytyy resurssina, jota voidaan hallita ja optimoida. Samalla olemme alkaneet unohtaa, että hengityksemme, ravintomme, kielemme ja muistimme ovat kaikki luonnon tuotteita.

Ihminen ei ole luonnon käyttäjä. Ihminen on luontoa.

Tämä ajatus ei ole romantiikkaa eikä menneisyyden kaipuuta. Se on biologinen tosiasia, mutta myös kulttuurinen haaste. Jos hyväksymme olevamme osa muuta elollista maailmaa, muuttuu myös käsityksemme demokratiasta, taloudesta ja vastuusta. Silloin kysymys on siitä, millaisen maailman mahdollistamme kaikelle sille, jonka kanssa elämme eikä siitä, miten voimme hyödyntää olemassoalevan palvelemaan tarpeitamme.

Kulttuuriperintö mielletään usein muistamiseksi. Ajattelemme vanhoja rakennuksia, kansallispukuja, museoita tai arkistoja. Mutta kulttuuriperintö ei ole ensisijaisesti menneisyyttä. Se on jatkuvaa valintaa siitä, mitä pidämme tärkeänä juuri nyt. Se kertoo samalla kulttuuristamme tänä päivänä mutta myös siitä, mitä se oli ennen tai siitä, mihin suuntaan voisimme kehittyä.

Jokainen sukupolvi kirjoittaa historian uudelleen muuttamalla sitä, mitä kerrotaan ja mitä historiasta opitaan. Kulttuuriperintö on siis yhteiskunnan tapa neuvotella arvoistaan.

Kun keskustelemme luonnonsuojelusta, uusiutuvasta energiasta, paikallisyhteisöistä tai teollisesta historiasta, emme oikeastaan keskustele menneisyydestä, keskustelemme tulevaisuudesta. Siitä, millaisen maailman haluamme rakentaa.

Kulttuuriperintö on siis poliittista. Ei puoluepoliittista, vaan yhteiskunnallista. Se määrittelee, keiden tarinat muistetaan, keiden kokemukset tunnustetaan ja millaisia arvoja siirrämme seuraaville sukupolville.