Paha Tuoli – muistoissani
Joulukuusta 1971 elokuuhun 2011 Helsingin pääasiallinen – ei-kirkollinen – sinfoniakonserttien konserttisali oli Finlandia-talon Finlandia-sali. Nyt kun Finlandia-talo on kokenut jo kolmannen (https://www.hs.fi/helsinki/art-2000010928117.html) ulkopuolen marmorilaattojen ja sisäpuolen viemäriputkien vaihdon sekä tällä kertaa myös akustiikan palautuksen alkuperäisen umpihuonoksi, aloin muistella taloon liittyviä hajuja ja tunnelmia 1990-luvun alusta, jolloin itse aloittelin työuraani ammattimuusikkona yhä jatkuvien opintojeni ohessa.
Tuolloin “kuparinen” oli jo rikottu, eli kaikki olivat aika lailla yhtä mieltä siitä että Finlandia-salin akustiikka on täysin epäonnistunut ja että sitä ei ainakaan sen aikaisilla sähköisilläkään järjestelmillä pystyttäisi korjaamaan. Talon henkilökunta vaistosi meidän muusikoiden tyytymättömyyden ja halveksunnan taloa ja varsinkin salin akustiikkaa kohtaan. Tästä vastareaktiona talon vahtimestarit (jotka kaikki olivat arvonsa tuntevia, olivat tavanneet Kekkosen henkilökohtaisesti ja palkattu varmasti jo vuonna 1971) kutsuivat meitä muusikoita hilpeän välittömästi vitun pingviineiksi. Vaikka varsinkin Helsingin kaupunginorkesterin kollegat olivat talon pääkäyttäjiä, olimme me muusikot vahtimestareille vain jatkuvaa harmia tuottavia kiittämättömiä kiusankappaleita.
Vuonna 1990 Finlandia-salin takatiloissa sai vielä tupakoida, joten tupakansavua oli kaikkialla. Tupakoijien suitsiminen aloitettiin vähitellen muuttamalla naisten lämpiö -niminen huone ensin tupakkahuoneeksi ja lopulta tuli tupakoinnin täyskielto viimein vuonna 1995. Viemärit Finlandia-talolla eivät juurikaan oikutelleet, toisin kuin Alvarin suunnitelemalla Kulttuuritalolla, jossa viipyilevä ulosteen haju joka paikassa kuului vähän niin kuin asiaan. Kutsuimme kollegoiden kanssa aromia kommunismintuoksuksi, joka totta kai punapääomalla ja “talkoilla” rakennettuun Kulttuuritaloon kuului itseoiketusti. Kirjailija Arvo Salo luonnehti jo varhaisessa vaiheessa, että Kulttuuritalon rakentamiseen oli käytetty kolmea raaka-ainetta; heiniä, hevosenlantaa ja mikrofoneja, ja me Radion sinfoniaorkesterin jäsenet saatoimme tuon vahvistaa – olihan Kulttuuritalo kotimme vuosikymmeniä ennen Musiikkitalon valmistumista.
Finlandia-salissa tuon kelvottoman akustiikan lisäksi muusikoilla oli riesanaan myös totaalisen kelvottomat työtuolit, jotka Alvarin toimisto oli suuressa viisaudessaan päättänyt laittaa lavalle keneltäkään asiantuntijalta – saati muusikonplantulta – neuvoa kysymättä. Tuolin oli suunnitellut Alvarin ensimmäinen vaimo Aino Aalto ja se tunnetaan Artekin luetteloissa nimellä tuoli 611. Koko Suomi on täynnä näitä tuoleja vähän eri variaatioissaan, tiedätte kyllä mitä tarkoitan. Näitä saattaa löytyä teidänkin tai naapurinne olohuoneesta. Vähitellen Finlandia-salin lavalle alkoi 1990-luvun alussa ajatua ergonomisempiakin vaihtoehtoja, mutta pääasiassa tuoli 611 oli se millä soitettiin – tai itkettiin ja soitettiin. Tappelin itse tuolin kanssa noin vuosikymmenen. Siitä sai siedettävän, jos sattui löytämään takajalkojen alle korotuskappaleet tai sitten käytti työnantajan tarjoamaa ergonomista persvakaajaa, tyynyä jolla istumakulman jotenkin sai siedettäväksi, mutta isoja ongelmia Ainon tuolit meille aiheuttivat. Tuki- ja liikuntaelimien ongelmia oli muusikoilla 1990- ja 2000-luvuilla sekä Helsingin kaupunginorkesterissa että Radion sinfoniaorkesterissa paljon.
Tultaessa 2010-luvulle ja köydenvedon vielä jatkuessa nykyisen kotimme Musiikkitalon kohtalosta, minulla meni Finlandia-talo pahasti tunteisiin. Kun vielä talon silloinen johtaja Auni Palo aloitti talossa talon käyttäjiä konsultoimatta mittavan muutostyö- ja perusparannusprojektin, joka teki varsinkin Helsingin kaupunginorkesterin muusikoiden työskentelyn lähes mahdottomaksi, maljani vuosi yli. Olin jo jonkun aikaa haaveillut elokuvaprojektista, joka vimmaisen humoristisesti käsittelisi suhdettani Finlandia-taloon ja sen kafkamaisiin kummallisuuksiin. Suurin virheeni, ja onnenkantamoiseni, oli mainita ideastani Radion sinfoniaorkesterin soolokäyrätorvensoittajalle Jukka Harjulle. Hän innostui ideastani ja kun ystäväni Jukka jostain innostuu, yleensä jotain myös tapahtuu. Jukalla on taskussaan myös elokuva-alan koulutusta ja näin kuvasimme materiaalin Pahaan tuoliin parin hyytävän kylmän ja viimaisen päivän aikana talvella 2012. Kuvausluvan Finlandia-talolle saimme vain päiväksi, ja ymmärrettävästi kun talon henkilökunnalle selvisi lähestymiskulmamme kansallispyhäkköä kohtaan – ei lisäkuvauspäiviä herunut. Nuotion Finlandia-talon takapihalle jättömaalle teimme ihan omalla luvalla ja elokuvassa tuhotut tuolit saimme Joensuun Carelia-salista lahjoituksena, olisivat mielellään antaneet useammankin. Tuoleja vahingoitettiin kuvauksissa ihan tarkoituksellla.
Musiikiksi ohjaaja Harju olisi halunnut sävelteoksen heviorkesteri Dimmu Borgirilta ja lähetimmekin elokuvamme bändin musiikilla höystettynä Dimmu Borgireille katsottavaksi, josko saisimme luvan musiikin käyttöön. Orkesterin pojat ymmärsivät kyllä vimman ja huumorin, mutta olivat tällä kertaa sitä mieltä että ehkäpä ei kuitenkaan, mutta että heillä oli kiertueilla ollut mukana italialainen Fleshgood apocalypse -niminen heviorkesteri jonka teos “Egoism” saattaisi hyvinkin sopia elokuvaan, että kysykääpä heiltä. Näin teimme ja lupa heltisi hyvässä yhteistyössä.
Esikoiselokuvamme Paha tuoli on ollut nähtävillä Youtube -alustalla jo vuodesta 2013 lähtien ja sen on nähnyt jo lähes 17 000 katsojaa.
Hauskaa elokuvailtaa!
