Kohti talitinttiorganisaatioita
Kuhmon Kamarimusiikkia johtanut Tuulikki Karjalainen määritteli kerran festivaalinsa taloudellisessa mielessä talitinttiorganisaatioksi: rahoitus nokittiin pienissä erissä monilta tahoilta. Kulttuurin kentällä tulee tällä mainiolla termillä olemaan kohta käyttöä, sillä julkinen rahoitus supistuu väistämättä. Enää ei ole paluuta vanhoihin hyviin aikoihin, joita tietenkään ei silloin tunnistettu hyviksi ajoiksi.
Ennustajan tehtävä on juuri nyt helppo: kun puhutaan jo sairaaloiden sulkemisesta, joku kysyy kohta aivan varmasti onko meillä varaa nykyiseen kulttuurilaitosten määrään. Suomellahan on maailmanennätys esimerkiksi orkestereiden määrässä suhteessa asukaslukuun. Asiat eivät tietenkään ole todellisuudessa vaihtoehtoisia, mutta kulttuuri ja sote tullaan epäilemättä asettamaan vastakkain.
Kulttuurin ilmastonmuutos on tosiasia ja siihen vain pitää pystyä sopeutumaan. Uudessa tilanteessa pärjäävät ne, jotka voivat mukauttaa toimintaansa ja etsiä toimeentulonsa monelta eri lintulaudalta.
Olen työskennellyt rahoitusmalleiltaan hyvinkin erilaisissa ympäristöissä. Kansallisooppera on väistämättä riippuvainen valtion rahoituksesta, sillä oopperan ja baletin esittäminen vaatii satojen tekijöiden joukkoa. Kuhmon Kamarimusiikissa taas on tehty onnistuneesti pienestä suurta ja saatu vuodesta toiseen riittävästi lipputuloja julkisen tuen lisäksi. Nyt toimin organisaatiossa, jonka julkinen tuki on sen verran matalalla tasolla, että sillä ei voi järjestää 15 konsertin korkeatasoista tapahtumasarjaa. Silti konsertit toteutetaan, enkä itsekään ymmärrä, miten se on mahdollista.
Taiteen tekeminen ei koskaan tule loppumaan, mutta sen muodot voivat muuttua. Uudet ja erilaiseen ympäristöön kasvaneet sukupolvet tulevat väistämättä ihmettelemään, miksi vain jokin tietynlainen kulttuuri on katsottu julkisen rahoituksen arvoiseksi. Miksi meillä ei ole esimerkiksi tuettua sairaala- ja hoitokotiesiintyjien verkostoa?
Minulla on vain yksi jääkaappimagneetti. Siinä lukee ”less is more”. Olen vakuuttunut siitä, että elämyksen arvoa ei mitata esiintyjien määrällä, ei lavasteiden koolla, eikä edes yleisön määrällä. Suuria spektaakkeleita tarvitaan aivan varmasti, mutta vastaanottajaa voi koskettaa jopa enemmän yhden ainoan ihmisen soitto tai puhe.
Kulttuurin ilmastonmuutoksessa olemme matkalla kohti talitinttiorganisaatioita. Mutta pärjääkö tinttikään? Tutkimusten mukaan ilmastonmuutos on jo aiheuttanut talvehtivien lintujen muuttumista pienemmiksi. Ehkä esimerkki pitää ottaa aivan toisesta eläimestä. Jyväskylässä leikataan kulttuurista lähes kaksi miljoonaa ja lakkautetaan kulttuuripäällikön virka. Viimeinen viranhaltija Mari Aholainen jaksaa silti uskoa tulevaisuuteen: ”Kulttuuri on kuin torakka, joka kaivautuu ydinsodan jälkeenkin jostain loukosta esiin.”
Minioopperoiden seuralaiskokemuksesta tiedän, että Juhani Koiviston lausunto ”– – pitää tärkeimpänä saavutuksenaan vuodesta 2016 alkanutta ja yhä jatkuvaa lasten minioopperoiden sarjaa.” pitää niin paikkansa. Lapset istuvat kuin talitintit seuraamassa Koiviston käsikirjoittamaa oopperaa ja sitten kotona 2,5-vuotias laulaa pupulleen Yön kuningattaren aariaa.