Taru Väyrysen samannimiseen romaaniin perustuva Kissan kuolema (1994) on suomalaisen nuorisoelokuvan unohdettu sekä rajukin kulttiklassikko. Teos kertoo koulu- ja sijoituskodin nuorten vaikeasta elämästä, vallankäytöstä, seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja siitä, kuinka nuoret yrittävät saada oikeutta ja apua, kun yksi heistä paljastuu nuorten raiskaajaksi. Köyhyyden keskellä piilee salaisuus: nuoria uhkaava väkivaltainen vainooja, joka tunnetaan nimellä ”Sika”, ja jonka olemassaoloa sekä koulukodin henkilökunta että nuoret yrittävät salata. Tarina seuraa erityisesti Nittaa ja nuorta ohjaajaa Aria, jotka kiintyvät toisiinsa ja yrittävät yhdessä löytää apua ja oikeutta kaltoin kohdelluille. 

Ja kuten kriitikko Jouni Heinonen on elokuvaa kuvannut: 

“Alussa hieman haetaan, ketä tai mitä elokuvassa pitäisi seurata. Ensin keskitymme Ariin, koulukodin nuoreen ohjaajaan, joka haluaa auttaa nuoria. Samaan aikaan hän tasapainoilee samaistumisensa kanssa heitä kohtaan. Toisaalta seuraamme Nittaa, 

pian täysi-ikäistyvää tyttöä koulukodissa. Sitten seuraammekin hyvin synkkää mysteeriä, joka talossa vallitsee. Öisin koulukodin varastohuoneissa raiskataan tyttö toisensa perään. Uskoisiko kukaan muka ongelmalapsia, eli kannattaako edes kertoa? Eriarvoisuus kukoistaa: toisen sanaan luotetaan, toisen ei; toisen teot merkitsevät, toisen eivät. Kissan kuolemassa lemmikkieläimen symboliarvo on samankaltainen. Koulukodin sisällä, nurkkaan ahdistetussa tilassa, jossa lapset eivät voi paeta, heitä terrorisoi sisäpiiriläinen. Tämä on pahinta, mitä valta-asemassa oleva voi tehdä, ja silti tapahtumia katsotaan sormien läpi. Vasta lemmikkieläimen kuolema herättää tunteita kivettyneimmässäkin sydämessä”. 

Samalla teos tekee itsestään vieläkin kulttuurisesti rikkaamman yhdellä merkittävällä yksityiskohdalla, sillä Don Huonoista tuttu Kalle Ahola esiintyy itse elokuvassa — Arin roolissa. Elokuvan maailma ja sen tunnusmusiikki kietoutuvatkin yhteen tavalla, joka kantaa ja kattaa elokuvan alusta loppuun. 

Suljen silmäni ja yritän pohtia, mitä mielikuvia tunnusmusiikki herättää. Mieleeni tipahtaa monenlaisia mielikuvia: naisia, jotka ovat puoliksi kissoja, punaisia ja sinertäviä – ja jotka viettelevät minua heidän luokseen. Galakseja, jotka näyttävät kaikki samalta, pätkiä elokuvasta, salmiakki-Koskenkorva, ihon alla kupliva jännite sekä myös itse kissan kuolema. 

Musiikkinäytteen herättämät mielikuvat syntyvät mieleeni kappaleen sointimaailmasta ja sen tunnelmasta. Mielikuvia saadaan aikaan monenlaisilla musiikillisilla keinoilla. Tällaisia musiikillisia keinoja Kissaihmiset-kappaleessa ovat

erityisesti korkea naisääni, Kalle Aholan kuiskiva lauluääni, rumpujen tahti, 4/4-tahtilaji, “kissaihmiset”-sanan toistaminen, E-molli, kitaran ja basson soinnut ja se, kuinka lauluääni jätetään kaikumaan. 

Kappaleessa vallitsee jännittynyt ja latautunut dynamiikka. Sellainen, joka tuntuu samalta kuin joku suunnittelisi ottavansa paljain käsin, suuren palan, suuresta kermakakusta. Aivan kuin sulkisi silmät ja sitten mielessä alkaisi pyöriä punaisia autoja, jotka kulkisivat samoja asfalttiteitä, samoina pimeinä iltoina. Kissaihmiset-kappaleessa korkea naisääni (Costi Snellman) ja Kalle Aholan kuiskiminen luovat yhdessä elokuvan kohtaukseen jännittyneen ja intiimin tunnelman. 

Kappale on tempoltaan keskinopea, mikä rakentaa tasaisesti kasvavaa jännitettä ilman purkausta. Sävellaji painottuu molliin, mikä vahvistaa erityisesti synkkää ja uhkaavaa ilmapiiriä. Lisäksi dynamiikan vaihtelut korostavat erittäinkin vahvasti kohtauksen emotionaalisia huippuja. 

Sanoitukset tukevat teoksen kokonaisuutta, sillä ne kuvaavat yhtäaikaisesti etäisyyttä ja läheisyyttä, mikä taas heijastaa sekä henkilöiden välistä suhdetta että koko elokuvan keskeistä teemaa. 

“Niin lähellä, niin kaukana sä oot. Oon kyllästynyt pelaamaan sun kanssasi. Et rauhaa saa, eläin sisälläsi naukuu ja mouruaa. Älä anna sen kuolla, päästä se vapaaksi”, siinä sanotaan. 

Mielikuva Deftonesin-fanipaidasta, jossa esiintyvät kissan silmät, syntyy tietoisuudesta kappaleen nimestä. Samalla Kalle Aholan kuiskaava vokalisointi luo samanlaista intiimiä uhkaa, joka muistuttaa erityisesti Deftones-yhtyeen tavasta laulaa ja tuottaa sanoitukset: “The crazier I came. The waves suck you in then you drown. If like, you should sink down beneath”, “I hate your tattoos. You have weak wrists. But I’ll keep you”. 

Kappaletta kuunnelessamme, huomamme sen kuitenkin omistavan kaksi tasoa, jotka eroavat toisistaan laajasti. Tämä kappaleen ensimmäinen taso ei ole suinkaan vakava, päinvastoin: se on kaikkea sitä, mitä me haluamme tietää ja tuntea. Pinta on paikoin flirttailevaa ja latautunutta, jonka saamme aikaan sen dynamiikalla, lauluäänellä, basson ja kitaran soinnulla sekä sanoituksilla. 

Mielestäni kappale tukee elokuvaa ja teoksessa esiintyvää kohtausta erinomaisesti. Musiikkinäyte esiintyy elokuvan aikana kohtauksessa, jossa Ari huomaa baarissa ollessaan ikkunasta Nitan. Nitta juoksee kahden pojan seurassa elokuvateatteriin, jonka nähtyään Ari päättää lähteä mustasukkaisena heidän peräänsä. Ari huomaa, kuinka toinen pojista juopottelee ja pitelee kätensä Nitan paidan alla. Lopulta Ari juoksee mustasukkaisena elokuvateatterista pois, kenties pettyneenä Nitaan. Musiikkinäyte loppuu siihen, kuinka Nitta karkaa ripeästi naisten vessaan, peilin eteen, polttamaan tupakkaa.

Kappale antaa vaikutelman, että Ari ja Nitta olisivat niin kutsuttuja “kissaihmisiä”, jotka ajelisivat punaisella autolla, polttaisivat tupakkaa ja seurustelisivat salaa. Niin, että he tuoksuisivat kerrostalojen rappukäytävältä – sekä omistaisivat vaalean pitkäkarvaisen kissan, jonka karvoja lähtisi silloin tällöin, turkoosille sohvalle. 

Tunnusmusiikista huokuu ristiriitaisia tunteita. Aluksi kappaleesta heijastuu räjähdysherkkä tunne, sillä kappale on itsessään vetävä ja latautunut. Mutta kun muistamme teoksen ja sen keskeiset tapahtumat vierekkäin, syntyy hieman ristiriitainen tunnelma siitä, mitä saisi kenties tuntea — ja mitä ei. Aivan kuin aluksi tekisi mieleni räjähtää milloin tahansa suureksi ilotulitteeksi – niin ettei kukaan saisi koskaan tietää, milloin ajattelin syttyä ja miksi. Mutta sitten jälkeenpäin katsottuna; tuntuu kuin värikkäitä täpliä alkaisi kertyä auringon eteen, niin, että ne suurenevat, mutta eivät peittäisi aurinkoa kokonaan. 

Ötökkä soittaa puhelimeen – omena pillittää rankkasateessa. Ällöttääkö sinua sen pimeä puoli? Kun sukellamme syvemmälle tunnusmusiikin analysoinnissa, huomaamme erityisesti keskeisen piirten teoksen ja tunnusmusiikin välillä. Kenties kappale ei ole vain tunnelmaa – ehkä se peittää alleen jotakin paljon raskaampaa. 

Kissan kuolema, salmiakki-Koskenkorva – kuollut kissa! Kuunnellessani kappaletta, mieleeni palaa kammottavia kohtauksia elokuvasta. Erityisesti mieleeni kietoutuu kohtaus teoksesta, jossa kyseinen Sika on mennyt tappamaan koulukodissa asustelevan kissan. Ja koska henkilökunta ei ole tietoinen Sian tempauksista, kaikki uskovat kissan kuolleen luonnollisista syistä (paitsi nuoret sekä ohjaajat Ari ja Liisa). Kissan kuolemalla Sian oli tarkoitus viestiä nuorille, kuka oli vallassa — ja ettei häntä vastaan kannattanut kapinoida. Samalla teoksessa esiintyy toinen kohtaus, jossa Sika on huumannut yövuorollaan yhden nuorista, sekä vienyt tämän koulukodin ulkopuolelle kohti seksuaalista hyväksikäyttöä. Mutta Sika ei vieläkään joudu vastuuseen teoistaan, sillä henkilökunta uskoo Sian vain löytäneen nuoren sekavana saunasta, niin, että nuori olisi vain yrittänyt saada huomiota karkuun lähtemisellä. Ja kun kenties pohdimme, miten tämä kaikki liittyy tunnusmusiikkiin, huomaamme kohtauksissa olevan paljon yhteistä sanoitusten kanssa. Sanoituksissa esiintyy tietyt fraasit: ”Mä esitän viatonta, vaikka tiedän hyvin. Tänä yönä sut aion pyydystää”. Teoksessa nämä sanoitukset vastaavat tilannetta, jossa Sika nimenomaan esittää henkilökunnalle viatonta, ja pääsee jatkuvasti nuoriin uudelleen ja uudelleen käsiksi. Kenties tämä kaikki herää mieleeni kappaletta kuunnellessani, sillä kappaleen sanoituksissa esiintyy samankaltaista haavoittuvuutta kuin itse teoksessa. Ja erityisesti tuo salmiakki-Koskenkorva. Ehkä se syntyy mieleeni siksi, koska kappaleessa on muutenkin sellainen tietynlainen viinan maku niin kuin kyseisessä kohtauksessa. 

Mutta kun sukellamme syvemmälle, pinnan alla sijaitsevaan tasoon – tunnusmusiikki ei enää palvele minkäänlaisella tavalla sitä, mitä me suurimmassa osassa tahdomme tulkita. Ja silloin kysymys muuttuu: ”Ällöttääkö se sinua? Ällöttääkö sinua

sen pimeä puoli?” Myöhemmin samat sanoitukset, jotka viestivät jännitettä ja leikkiä, alkavat päivän päätteeksi vain heijastamaan yhä enemmän ja enemmän sitä pimeää puolta, jota elokuvan maailmassa henkilökunta yrittää sivuuttaa: hyväksikäyttöä, valtaa ja haavoittuvuutta. Ja kun yritämme sivuuttaa musiikkinäytteen oikean viestinnän ja sen tarkoituksen, koska emme tiedä, miten vastaanottaa ja reagoida siihen – sivuutamme samalla uhrien aseman, niin, että aiheutamme heille häpeää siitä, mistä heidän ei pitäisi tuntea niin – sillä seksuaalinen hyväksikäyttö ei ole koskaan uhrin syy. Ja kun tulkitsemme tunnusmusiikkia sekä teoksen tapahtumia vierekkäin, teoksessa tämä näkyy siinä, miten uhreja ei uskota. He jäävät yksin kertomustensa kanssa. Ja silloin he ovat jo muuttuneet silmissämme kuin ötököiksi, jotka yrittävät soittaa puhelimeen – mutta kukaan ei vastaa. 

”Sä naurat ja mä kuvittelen tajuuvani, mitä se tarkoittaa. Mä esitän viatonta, vaikka tiedän hyvin”. Pystyn kuvittelemaan sen, kuinka teoksessa raiskatuksi tulleet nuoret saattoivat hyvinkin ajatella tuolla tavalla Siasta. Sanoitukset käyvät hyvin järkeen, sillä juonessa lapset nimenomaan pyrkivät pitämään suunsa vaiti tapahtuneesta samalla, kun kyseinen ohjaaja asusteli pitkään saman katon alla, muiden ohjaajien tietämättä tapahtuneesta. Myös ilmaukset kuten “niin lähellä, niin kaukana sä oot” ja “sä esität viatonta, vaikka tiedät hyvin”. Nämä sanoitukset heijastavat kokemusta, jossa toinen ihminen on jatkuvasti läsnä, mutta kuitenkin pysyy koskemattomana sekä muiden katseilta suojassa. Elokuvan maailmassa tämä vastaa tilannetta, jossa “Sikana” tunnettu hahmo on fyysisesti läsnä, mutta kuitenkin tavoittamattomissa. Samassa talossa, samassa kerroksessa, samassa rapussa. Kappale sanoittaa sen, mitä koulukodin nuoret eivät pystyneet sanoittamaan. 

Kun tulkitsemme elokuvassa esiintyvää tunnusmusiikkia herkemmin, huomaamme kappaleen alkavan myös muistuttamaan emotionaalista kaarta Arin ja Nitan väliselle suhteelle. Alun sanoitukset vastaavat henkilöiden välillä tilannetta, jossa molemmat ovat yhtä tietoisia ilmassa leijuvasta, vetovoiman kaltaisesta jännitteestä, mutta eivät kumpikaan uskalla ottaa vielä seuraavaa askelta kohti toisiaan. 

Ja kun lopulta pohdimme tunnusmusiikin kertosäettä tarkemmin, alkaa se myös muistuttamaan elokuvan loppua: “Tänä yönä juhlivat ne jotka osaavat nauttia (kissaihmiset). Tänä yönä voittavat ne jotka eivät suostu alistumaan (kissaihmiset). Tänä yönä kohtaavat ne jotka luottavat vaistoonsa (kissaihmiset). Tänä yönä karkaavat vankiloistaan ja lähtevät saalistamaan (kissaihmiset)”. Sanoitukset resonoivat vahvasti juonen teemaan. Elokuvan lopussa molemmat Ari ja Nitta ovat päättäneet erota koulukodista, niin, että he pystyvät viimeinkin seurustelemaan salaamatta. Ja ehkä juuri siksi tunnusmusiikki sopii niin vahvasti teoksen juoneen ja sen teemaan: lopussa kaikki koulukodissa asustavat nuoret ovat jokainen omalla tavallansa kuin kissaihmisiä, jotka juhlivat vapauttansa Siasta, samalla kun eräät pääsevät ”vankilasta” kokonaan pois. Nuoret heittelevät ruokalassa ruokaa ympäriinsä, ohjaajat käskevät nuoria käyttäytymään, ja Ari on lähtenyt autollansa Nitan perään.

Mielestäni elokuvaan ei voisi mitenkään sopia muiden yhtyeiden kappaleet. Koko elokuvassahan pyörii vain Don Huonojen Verta, pornoa ja propagandaa –levyn kappaleita (pelkästään Kissaihmiset sekä Lentävä matto puoli minuuttia). Kuvitelkaapa, jos elokuvassa tunnusmusiikkina olisikin vaikka The Smashing Pumpkinsin kappale Daphne Descends. Se sopisi elokuvaan täydellisesti Nitan ja Arin väliseen suhteeseen sanoituksilla “It’s the perfect hassle. For the perfume kiss. He makes you miss him more than home. You love him. You love him more than this. You love him and you cannot, you can´t resist. You love him. You love him for yourself. You love him and no one, no one else”. Mutta muuten sanoitukset eivät sopisi mitenkään koko muuhun elokuvaan. Elokuva on ylipäätään liian traaginen, ettei Nitan ja Arin välistä suhdetta voida laskea osaksi teoksen keskeisimpiä piirteitä. Tai jos elokuvassa pyörisi joku YUP:n kappale. YUP:n kappaleet olisivat todella kiehtovia elokuvassa, niin kuin esimerkiksi kappale Lihavia Luurankoja sanoituksillaan. Mutta silloin se ei enää sopisi kohtaukseen, jossa kappale soi. Pelkästään hyväksikäyttäjän ajattelutapaan, niin, että samalla nuorten asema jäisi varjoon. 

Elokuva tuntuisi todella omituiselta, jos tunnusmusiikkina ei olisi Don Huonojen Kissaihmiset, sillä kyseinen kappale omistaa kovinkin suuren roolin elokuvassa. Kappale luo erityisesti elokuvan kohtauksille rytmin, ja vahvistaa sen juonta intensiivisellä soundillaan. Ja jos tunnusmusiikki korvattaisiin, elokuva alkaisi tuntua samalta kuin näytelmä, jossa kokonaisuus horjuu yhden puuttuvan vuoksi. Samalla tavalla kuin näytelmät eivät toimi ilman sivurooleja, niin ei tämäkään elokuva toimi ilman tiettyä tunnusmusiikkia. 

Yhtä lailla voimme ajatella sitä kuorometaforana: kuorokaan ei toimisi ilman alttoa, vaikka se jääkin helposti sopraanojen alle piiloon, kuin verhojen taakse. Mutta kun ylä-ääniä laulaa ilman kunnollista pohjaa, huomaa pian, että sointu rakentuu pitkälti alempien äänien varaan. Ja samalla tavalla voimme myös ajatella metaforisesti teoksesta. Jokaisella osalla on merkitys lopullisessa esityksessä. Ja tässä kokonaisuudessa tunnusmusiikkilla on suuri, korvaamaton merkitys.

Kirjoittaja:
Krista Miettinen (s. 2011) on 14-vuotias nuori, joka on erittäinkin kiinnostunut kirjallisuudesta, kulttuurista sekä musiikista. Hän haaveilee kirjailijan ja filosofin urasta — ja hän kirjoittelee usein abstrakteja runoja pöytälaatikkoonsa”.