Lauluja valtameren takaa – Paleface feat Aino ja Miihkali toivat Lammin kirjastoon muun muassa amerikansuomalaisten työväenlauluja

Konsertti sijoittui Lammille Lammipipo -näyttelyn yhteyteen. Näyttelyn kunniaksi myös esiintyjille oli loihdittu Lammiaiheiset päähineet.
Lammipipo -näyttelyssä on kiinnostava yhteys amerikansuomalaisten historiaan. Siirtolaiset rakensivat uudessa kotimaassaan yhteisöjä, joissa säilyivät kieli, musiikki, tavat ja muistot lähtömaasta. Kulttuuriperintö oli aktiivista oman paikan ja yhteisön rakentamista uudessa ympäristössä. Samaa kysymystä voidaan lähestyä myös kotiseudulla. Millaisista aineksista oma paikka rakentuu ja mitä haluamme siitä säilyttää tuleville sukupolville?
Näihin teemoihin pureutui Paleface feat. Aino & Miihkali perjantaina 20. marraskuuta Lammin kirjastossa järjestetyssä konsertissa. Erityisen kiinnostavaksi muodostui esityksen kolme ensimmäistä kappaletta, jotka avasivat kuulijoille näkymän 1900-luvun alun amerikansuomalaisten elämään ja siirtolaisten mukanaan kuljettamaan musiikilliseen perintöön.
Amerikkaan lähteminen on suomalaisessa historiassa usein kerrottu selviytymistarinana. Lähdettiin paremman elämän, työn ja mahdollisuuksien perässä. Valtameren takana rakennettiin uusia koteja, yhteisöjä ja menestystarinoita. Mutta millaista oli niiden ihmisten elämä, jotka lähtivät Suomesta köyhyyttä pakoon ja joutuivat uudessa kotimaassaan kohtaamaan ennakkoluuloja, syrjintää ja raskasta työtä? Ja millaisia lauluja syntyi yhteisöissä, joissa musiikista tuli paitsi viihdettä myös vastarinnan ja yhteenkuuluvuuden väline?
Välispiikeissä nousi esiin kiinnostava muistutus siitä, että suomalaiset ovat myös itse olleet siirtolaisia ja että maahanmuuttoon, työelämän epäkohtiin ja ihmisten eriarvoiseen kohteluun liittyvät kysymykset ovat osa myös meidän omaa historiaamme.
Suomesta lähti Yhdysvaltoihin vuosien 1860–1920 välillä yli 350 000 ihmistä. Monen lähtöä vauhdittivat köyhyys, kato, työttömyys ja poliittinen epävarmuus. Suuri osa siirtolaisista oli nuoria miehiä, jopa vasta teini-ikäisiä. He päätyivät kaivoksiin, metsätöihin ja teollisuuden raskaisiin töihin, joissa työolot olivat usein vaaralliset ja palkat vaatimattomat.
Uudessa kotimaassa suomalaiset eivät löytäneet automaattisesti paikkaansa. Heitä pidettiin vieraina, köyhinä ja sivistymättöminä. Kielimuuri, uskonnolliset ja kulttuuriset erot sekä työväenliikkeeseen liittynyt poliittinen radikalismi vahvistivat ulkopuolisuuden kokemusta.
Suomalaisten asema oli myös rotuajattelun aikakaudella ristiriitainen. Vaikka suomalaiset luokitellaan nykyisin yksiselitteisesti valkoisiksi eurooppalaisiksi, 1900-luvun alun Yhdysvalloissa heidän eurooppalaisuutensa ei aina riittänyt takaamaan hyväksyntää. Ajan rotuteorioissa suomalaisia sijoitettiin toisinaan epäselvään asemaan suhteessa anglosaksiseen valkoisuuteen. Heitä saatettiin pitää rodullisesti alempiarvoisina tai kyseenalaistaa heidän kuulumisensa valkoiseen rotuun.
Aikana, jolloin ihmisiä pyrittiin luokittelemaan ja asettamaan arvojärjestykseen kallonmuotojen, ruumiinmittojen ja muiden näennäistieteellisten mittausten perusteella, myös suomalaiset joutuivat etnisten hierarkioiden kohteiksi. Heidän erilaisuuttaan korostettiin ulkonäön, kielen, tapojen ja yhteiskunnallisen aseman perusteella. Suomalaisuus ei siis merkinnyt automaattista pääsyä siihen etuoikeutettuun asemaan, jota valkoisuudella amerikkalaisessa yhteiskunnassa tavoiteltiin.
Tässä historiassa on kiinnostava peili myös nykypäivälle. Se, kuka määritellään kuuluvaksi yhteiskuntaan ja kuka jää sen ulkopuolelle, ei ole koskaan ollut vain yksinkertainen kysymys kansalaisuudesta tai syntyperästä.
Laulu työväen aseena
Näissä olosuhteissa syntyi amerikansuomalaisten oma, poikkeuksellisen vahva työväenlauluperinne. Konsertin kolmessa ensimmäisessä kappaleessa kuultiin kaikuja tästä maailmasta. Laulut kertoivat työläisten asemasta, yhteiskunnallisesta epäoikeudenmukaisuudesta ja ihmisten tarpeesta puolustaa oikeuksiaan. Samalla ne kertoivat siitä, miten suomalaiset säilyttivät omaa kulttuuriaan ja kieltään uudessa ympäristössä.
Monet siirtolaisista osasivat vasta vähän englantia, joten omalla kielellä laulaminen oli luonteva tapa rakentaa yhteisöllisyyttä ja välittää poliittisia ajatuksia. Tuttuihin kansanlauluihin, virsiin ja muihin tunnettuihin sävelmiin tehtiin uusia, usein varsin suorasukaisia sanoituksia. Näin laulut levisivät ihmiseltä toiselle ilman, että nuottien lukemista tarvittiin.
Laulujen aiheet eivät olleet aina kevyitä. Niissä arvosteltiin työnantajia, kirkkoa ja yhteiskunnallisia valtarakenteita, pilkattiin herroja ja vaadittiin parempia työoloja. Mukana oli myös naisten ja yhteiskunnan marginaaliin jääneiden ihmisten oikeuksia puolustavia tekstejä. Laulu oli tapa tehdä politiikkaa, mutta myös tapa selvitä elämästä, jossa oma ääni ei muuten välttämättä kuulunut.
Palefacen feat Aino ja Miihkali esityksessä vanha perinne sai uuden, intiimin muodon. Ruotasen kantele toi kokonaisuuteen suomalaisen kansanmusiikin sointimaailmaa, kun taas Jaatisen banjo ja akustinen kitara muistuttivat musiikin amerikkalaisista juurista. Palefacen tulkinta sitoi nämä maailmat yhteen.
Sydämeni laulu – menestyksen ja koti-ikävän välissä
Amerikansuomalaisten historiasta piirtyy myös toisenlainen kuva. Vuonna 1948 valmistunut Arvo Tammisen dokumenttielokuva Sydämeni laulu (löytyy Yle Areenasta)on kiinnostava teos, josta huokuu se ihannointi, jolla amerikansuomalaisista puhuttiin. Se syntyi kesällä 1947 kuvatusta laajasta matkasta Yhdysvaltoihin, jossa kamera seurasi amerikansuomalaisten elämää eri puolilla mannerta.
Elokuvassa pieni Kaarina-tyttö matkustaa isäänsä tapaamaan ja tutustuu samalla suomalaisyhteisöihin. Katsojalle esitellään menestyneitä liikemiehiä, komeita taloja, tehtaita, maatiloja, taiteilijoita ja suomalaisia, jotka ovat saavuttaneet uudessa kotimaassaan huomattavan aseman. Detroitissa vieraillaan uistintehtaalla ja ihmetellään suomalaisomistajan miljoonapalatsia. Kaliforniassa päästään linnamaiseen huvilaan, saunaan ja uima-allasjuhliin. Hollywoodissa tutustutaan puolestaan vuoden 1947 Muna ja minä (The Egg and I) -elokuvan lavasteisiin ja tavataan suomensukuinen näyttelijä Tuulikki Paananen.
Elokuvan näkökulma on kiinnostava, sillä se rakentaa kuvaa suomalaisista menestyjinä. Köyhyydestä lähteneet siirtolaiset ovat tehneet työtä, vaurastuneet ja jättäneet jälkensä amerikkalaiseen yhteiskuntaan. Elokuvan lopussa palataan kuitenkin koti-ikävään ja sukupolvien vaihtumiseen. Suomen kieli on katoamassa, mutta sydämen laulu soi edelleen.
Sydämeni laulu on samalla oman aikansa tuote. Vuoden 1947 kuvamateriaali ja vuonna 1948 valmistunut elokuva syntyivät sodanjälkeisen Suomen ilmapiirissä, jossa ulkomailla menestyneet suomalaiset tarjosivat kiinnostavan ja lohdullisen kertomuksen kansallisesta sitkeydestä, joka rakensi myös suomalaista identiteettiä. Elokuvassa näkyy paikoin lähes satumainen Amerikka menestyksen, mahdollisuuksien ja suurten saavutusten maa.
Kuva ei ole välttämättä väärä, mutta se on valikoiva. Menestystarinoiden rinnalla jäävät helposti näkymättömiin kaivosten, metsien ja tehtaiden raskas työ, syrjintä, köyhyys ja poliittiset ristiriidat. Myös elokuvan aikalaisarvosteluissa huomattiin, että osa kuvista oli poseerattuja ja paikoin teennäisiä.
Tässä mielessä Sydämeni laulu ja amerikansuomalaisten työväenlaulut muodostavat kiinnostavan parin. Toinen kertoo kansakunnan menestystarinan ja rakentaa kuvaa siitä, miten suomalaiset pärjäsivät maailmalla. Toinen antaa äänen niille, jotka joutuivat taistelemaan pärjäämisensä puolesta. Ne eivät sulje toisiaan pois, vaan täydentävät toisiaan ja paljastavat, kuinka monikerroksinen siirtolaisten historia on ollut silloin ja mitä se on nyt.
Lähteitä ja lisälukemista:
- Yle: Sydämeni laulu puki kuviksi amerikansuomalaisten hymyn ja työn
- Yle: Sisukkaat suomalaiset Villin lännen mailla 1947
- Aleksi Huhta: Toward a Red Melting Pot – tutkimus amerikansuomalaisten poliittisesta ja rodullistetusta asemasta
- Finna: Sydämeni laulu (1948), Suomen kansallisfilmografia
- Aleksi Huhta , TOWARD A RED MELTING POT
Historiallinen huomio: Vuonna 1908 Minnesotassa suomalaisen John Svanin ja 16 muun suomalaismiehen kansalaisuushakemuksia vastustettiin sillä perusteella, ettei suomalaisia pidetty lain tarkoittamassa mielessä valkoisina. Liittovaltion tuomari kumosi tulkinnan ja katsoi suomalaisten kuuluvan valkoiseen väestöön. Tapaus havainnollistaa, ettei valkoisuus ollut tuon ajan Yhdysvalloissa itsestään selvä biologinen tosiasia vaan myös oikeudellisesti ja yhteiskunnallisesti kiistelty luokitus.



