Palanderin talon kekrinäyttely tuo esiin kansanperinnettä ajalta ennen halloweenin saapumista  Suomeen. Näyttelyn teemaksi on tänä vuonna valikoitunut valo ja pimeys. Kiehtova näyttely on  avoinna 10.10.-8.11.2026. Perjantaina 30.10. klo 17-21 on Palanderin talon kekri -tapahtuma. 

Kekri eli sadonkorjuujuhla oli aikanaan työvuoden päätös. Vaikka sadonkorjuun merkitys pieneni  nopeasti, kun ihmiset muuttivat enenevissä määrin kaupunkeihin, kekri oli vielä 1900-luvun alussa  osassa Suomea joulua ja pääsiäistä tärkeämpi juhla. 1100-luvulta alkaen kekri alettiin yhdistää  kristinuskon myötä pyhäinpäivään. Siitä huolimatta perinteiset pakanalliset kekritavat säilyivät  vielä vuosisatojen ajan.  

Kekri on vakiintunut Suomessa juhlan viralliseksi nimeksi, mutta sitä kutsutaan eri puolilla maata  eri nimillä. Hämeessä se on tunnettu nimillä köyry tai köyri. Muita variantteja ovat muun muassa  keyri, keöri ja keeri. Sanan alkuperää ei tunneta, mutta se juontaa mahdollisesti vanhasta  indoiranilaisesta lainasanasta cakrám. Se on alun perin merkinnyt vuodenkiertoa, auringonkehää  tai pyörää.  

Kekri oli vuoden suurin juhla, jota vietettiin loka-marraskuun vaihteessa aina sen mukaan  vaihdellen, milloin sadonkorjuu missäkin saatiin valmiiksi. Oleellisesti kekriin liittyi myös karjan  vieminen talvisuojaan sisätiloihin. Alun perin ”Kekri” olikin karjalaisten muinaisjumala, eläinten  suojelija. Kekrinä lapset ja nuoret kulkivat talosta toiseen pukeutuneina kekrittäriksi ja  kekripukeiksi. Meluavia vieraita piti tietysti kestitä, etteivät he lähtisi särkemään uunia. Talon  antimista nautittuaan nämä otukset esittivät vastalahjaksi tansseja tai leikkejä. Palvelusväki sai  kekrinä pidemmän vapaan, jonka aikana he saivat päättää, olisivatko seuraavankin vuoden  saman talon käytettävissä vai etsisivätkö toisen palveluspaikan. 

Pimeä vuodenaika loi siltaa näkyvän ja näkymättömän maailman välille. Kuolleet saattoivat  vierailla sukunsa elossa olevien jäsenten luona. Näitä suvun vainajia tuli kestitä vastikään  korjatusta sadosta, jotta elävät saisivat tulevaksikin vuodeksi osakseen vainajien suopeuden ja  runsautta. Osa vainajista jäi vaeltamaan tähän maailmaan; esimerkiksi väärin haudatun vainajan eli  liekkiön saattoi kuulla itkevän metsässä. Levottomia vainajia karkotettiin polttamalla tulia.  Isompien tulien, kuten soihtujen ja kokkojen, lisäksi tehtiin naurislyhtyjä eli kitupiikkejä. Kitupiikki  sai nimensä varsin säästeliäästi ympärilleen loistamasta valosta. 

Palanderin taloon astuessa mennyt aika tapoineen ja uskomuksineen herää vahvasti eloon. Sisällä  talossa perinteinen porvariskoti oli kokenut muodonmuutoksen ja saanut kattavan annoksen  kekriin liittyvää esineistöä, tietoa ja tunnelmaa. Olipa talossa myös kohtuullisen karmivan näköinen  kekripukki. Historiallisissa huoneissa on säilynyt hienosti tuntu wanhanajan elämästä. Karmivasti  soiva piano aavemaisine soittajineen luo tilaan omanlaisensa tunnelman. Näyttely avasi kiehtovalla  tavalla vanhoja suomalaisia perinteitä ja uskomuksia ja taloa kiertäessä sai erittäin hyvän  käsityksen siitä, miten ennen vanhaan valoisasta työkaudesta siirryttiin talven pimeyteen. Ennen  kaikkea museokierros tarjosi täydellisen irtioton kiireisestä nykyarjesta.  

Nykyisen halloween-humun keskellä oli pysäyttävää oppia siitä, miten suomalaiset ovat muinoin  kohdanneet syksyn ja lähestyvän talven sekä juhlistaneet sadonkorjuuta. Heräsikin kysymys,  mihin oikeastaan tarvitsemme halloweenia, kun meillä on jo oma juhlamme, joka tarjoaa yhtä lailla  kansanperinteen pimeämpää puolta – kevyempää karnevalistista vivahdetta unohtamatta.