Shogunien legendaarinen Tokaidon tie tuntuu tarjoavan pelkkää ylämäkeä. Kompuroin 400 vuotta
sitten asetettuja askelmia Hakonen tienoolla. Satakieli laulaa pilvettömälle taivaalle kurottavien
seetripuiden keskellä. Täällä Hiroshigekin kulki aikoinaan. Kerrotaan, että hän luonnosteli kuuluisat
puupiirroksensa paikan päällä. Siellä täällä näkyy kivien päälle aseteltuja kasoja uutuudenkirkkaita
jenin kolikoita. Minäkin asettelen pinoon omani. Ne ovat vaatimaton uhri- ja kiitoslahja metsän
näkymättömille suojelijoille.

Japanin kansallisuskonnoksi nimetty shintolaisuus tarjoaa aikamoisen pähkinän
kulttuurintutkijalle. ”Kami no michi”, jumalten tie on helpompi määritellä sen kautta mitä se ei ole:
Shintolaisuus ei ole uskonto, mutta ei ole olemattakaan, kirjoittaa antropologi Alan Macfarlane.
Kamit, shinton jumaluudet eivät ole keijukaisten tai haltioiden kaltaisia pienikokoisia
antropomorfisia olentoja, vaan voimia aistien ulkopuolisesta, mutta ei kuitenkaan yliluonnollisesta
maailmasta. Shintolaisuudessa ei ole synnin käsitettä, ei kymmentä käskyä tai rankaisevaa
kaikkivaltiasta jumalaa. Japanin saarten tuhansilla pyhäköillä soiva musiikki, miko-neitojen hidas
tanssi, rukoukset ja uhrilahjat ovat ihmisten kunnioittava tervehdys rinnakkaisessa todellisuudessa
eläville jumaluuksille. Rituaaleilla ja seremonioilla ei pyritä vaikuttamaan tulevien tapahtumien
kulkuun. Kamit eivät myöskään palkitse ihmeparanemisilla tai äkkirikastumisella. Japanilaiset eivät
itse miellä harjoittavansa uskontoa kumartaessaan työmatkalla kiireisen Tokion pienillä pyhäköillä
tai sipaistessaan pronssisen härkäpatsaan selkää oppineisuuden jumala Tenjinin pyhäköllä ennen
tärkeää tenttiä. Myös taidehistorian ammattilaiselle shinto heittää haasteen. Luontoa
kansoittavista kami-jumaluuksista ei tehdä kuvia, eikä tavallisella kansalaisella ole asiaa
pyhäkkörakennuksen sisätiloihin. Henkeäsalpaavien buddhalaisten taideaarteiden jälkeen uutta
tietoa hamuava joutuu miettimään, mitä tästä kaikesta, näkymättömästä, voi kirjoittaa. Osakan
Imamiya Ebisu-jinjan ylipappi Tsue Takao lohduttaa: ”Shinto on elämistä, kuten hengittäminen. Ei
sitä tarvitse erikseen pohtia tai määritellä.”

Suomalaisille Japanin kulttuurin ihailijoille shintolaisuus esittäytyy hieman ujostellen, salaperäisinä
viittauksina mangan, animen tai elokuvan kulisseissa. Moni matkailija vierailee kuuluisilla
pyhäköillä ja ihmettelee muhkeiden puiden ja kivien ympärille kiedottua olkinyöriä, josta riippuu
salaman muotoon taiteltuja paperiliuskoja. Visuaalisen ilotulituksen keskellä niiden merkitystä ei
ehkä tule pohdittua. Animaation mestarin Miyazaki Hayaon elokuvien maisemassa usein vilahtavat
punaiset torii-portit kiinnittävät tarkkaavaisen katsojan huomion. Inhimillisen todellisuuden
unenomaisella rajalla toimivat kummalliset olennot ja susijumalan kasvattamat neitoset tuovat
länsimaiselle yleisölle tuulahduksen shinton maailmoista. Elokuvan ystävät muistavat Kurosawa
Akiran Rashomonin (1950) loppupuolelta kohtauksen, jossa tuomari tiedustelee murhaajan nimeä
itakolta, shintolaiselta shamaanilta. Itakojen ikivanha ammatti on katoamassa nykypäivän
Japanissa, mutta vielä heitä on jäljellä muutamia. Nimettömien luonnonhenkien ja shamaanien
ikiaikaista suojelijoiden joukkoa täydentävät japanilaisten kunnioittamat jumaliksi nimetyt
historialliset henkilö, kummittelevat hovimiehet ja periksiantamattomat miekkasankarit
johtajanaan itseoikeutetusti Tosho Daigongen, Tokugawa Ieyasu, Edon shogunaatin perustaja.

Kuinka sitten tutkia ja kirjoittaa uskomusjärjestelmästä, joka tuntuu kattavan japanilaisten
näkyvän ja näkymättömän maailman? Miten selittää suomalaiselle lukijalle, että Tokion
keskuspankin ikkunoita ei koskaan avata, sillä lähistölle yli tuhat vuotta sitten haudatun samurain
irtileikattu pää kummittelee. Tai mikä on pyhäkön pihamaalle pystytetty olkikehä, jonka läpi
kansalaiset kulkevat siistissä jonossa kumartuen? Entä miksi sumojättiläiset paiskovat
ottelukehään suolaa? Voiko tosiaan olla niin, että satavuotias teekannu on ilkikurisen kettuhengen
vallassa? Siinäpä haastetta kerrakseen. Neljänkymmenen buddhalaisen taiteen seurassa vietetyn
vuoden jälkeen asia kiehtoi mielikuvitustani niin paljon, että olihan siihen käytävä käsiksi.
Tutkimusmatka kamien puoliseen todellisuuteen palkitsi monella tapaa. Kesäkuussa ilmestynyt
Pyhä luonto, Sankaritarinoita ja jumalia shintolaisesta Japanista (Basam Books) tarjoaa näkymän
japanilaisten sieluun. Esittelen kirjassani kansakunnan tärkeimmät myytit ja kaikkien tuntemat
sankarit, vierailen kansallisilla pyhäköillä ja tarkkailen hartaudenharjoituksia ihmisten arjessa.
Yritän sen sivuilla selvittää, keitä ovat ne japanilaisten kahdeksan miljoonaa jumalaa, jotka
kumoavat mielellään sakekupposen ja viihtyvät sumo-ottelun tunnelmassa.

Japanin kaunis luonto lumoaa kaukaa tulleen vieraan. Metsäiset vuoret peittävät saarten
keskiosan ja riisinviljelykylät näyttäytyvät kulkijalle nostalgisina muistoina menneistä ajoista.
Mielikuvitus saa täällä helposti vallan. Vuorilla asuvat oikukkaat tengut, iltahämärissä yksin
kulkevia miehiä viettelevät kettuneidot, hahmoaan muuttavat tanukit ja lammessa saalista
vaanivat kappat ovat täällä totta. Miljoonakaupungeissakin vaalitaan puistoja ja historiallisia
puutarhoja. Japanilaisten rakkaus luontoon näkyy myös pihamaiden piskuisina istutuksina, jotka
juhlistavat vuodenaikojen vaihtelua. Loppujen lopuksi kysymys ei ole siitä, ovatko jumalat
olemassa. Sen sijaan tärkeää on niin elollisen kuin elottomankin luonnon kunnioittaminen. Sen
pyhyys on Japanissa kaikkialla läsnä.

Toukokuun viimeinen päivä Tokiossa valkenee kirkkaana. Olemme liikkeellä varhain, sillä tänään,
melkein kuukauden reissun jälkeen, on edessä paluulento takaisin Suomeen. Kiipeämme jo tutuksi
käyneet portaat Yushima Tenjin pyhäkölle, joka on omistettu omalle suosikilleni Sugawara no
Michizanelle. Sugawara (845-903) oli runoilija, kalligrafi ja keisarin suosikki. Hän joutui kateellisen
hovin valtapelien ja juonittelujen vuoksi karkotetuksi Kyushun saarelle, jossa hän sitten ikävissään
kuoli. Onnettomuudet ja luonnonmullistukset kurittivat pääkaupunkia pian Sugawaran kuoleman
jälkeen. Arveltiin, että epäoikeudenmukaisen tuomion saaneen hovimiehen levoton henki oli
näiden mullistusten takana. Keisari pyrki rauhoittelemaan kummittelevaa runoilijaa
rakennuttamalla Sugawaralle oman pyhäkön Kiotoon. Noin 70 vuoden kuluttua Sugawara no
Michizane nimettiin oppineisuuden jumala Tenman Tenjiniksi. Niinpä tervehdysvierailu hänen
pyhäköllään kuuluu tietokirjaa kirjoittavan ohjelmaan jokaisella matkalla. Aurinko lämmittää
selkää mukavasti, kun kumarramme kamille kiitoksen. Uusi kirjoitusprojekti muhii jo mielessä.
Ehkä hän on suosiollinen senkin suhteen.

Pääset hankkimaan Irenen viimeisimmän teoksen Pyhä Luonto mm. täältä.

Kirjoittaja

Irene Wai Lwin Moe

”Olen Aasian taiteisiin ja kulttuureihin erikoistunut taidehistorioitsija ja  kulttuuriantropologiaan ja Japaniin ihastunut tietokirjailija. Harrastan innokkaasti elokuvaa ja minulla on vuosikymmenten rakkaussuhde Bollywoodiin”