Poltettu Oranssi
Verkatehtaan Vanaja-salissa nähtiin 5.9. klo 19.00 Tauno Marttisen vuonna 1968 säveltämä ooppera Poltettu oranssi.
Tuotanto: Opera Box
rooleissa: Elli Vallinoja (Marina), Rolf Broman (tohtori Fromm), Maria Turunen (Äiti), Ville Salonen (Isä) ja Eeva Semerdjiev (vastaanottovirkailija)
Kapellimestari: Jaan Ots
ohjaajana: Ville Saukkonen
Torstaina 5.9. Verkatehtaalla nähtiin Tauno Marttisen oopperateos Poltettu Oranssi. Se pohjautuu
Eeva-Liisa Mannerin näytelmään vuodelta 1968. Poltettu Oranssi on psykoanalyyttinen kertomus,
traaginen, voimakkaan symbolinen ja ajaton. Kertomus siitä, miten mieli murtuu, kertomus
rakkaudettomuudesta, perhesuhteista, jopa koomisin vivahtein.
Ooppera, on toki taiteenlajina tuttu, ikään kuin yleistiedon kannalta. Tunnen Madame Butterflyn, La
Bohemen ja Toscan, tiedän Oopperan Kummituksen ja laulan usein suihkussa Keskiyön
kuningattaren aariaa, mutta yleisössä en ollut koskaan ennen istunut. Olinkin siis varsin liekeissäni
hiippaillessani Verkatehtaan viileään hämärään.
Olin myös perehtynyt teemaan etukäteen, itse kirjankin olin vuosia sitten lukenut, joten tiesin suurin
piirtein mitä tuleman piti. Meni siinä silti tovi, että lauletut vuorosanat alkoivat tuntua luontevilta,
mutta kun siihen tottui, alkoi tarina avautua. Ja kuten tapoihini kuuluu, ilahduin taas suuresti, heti
ensi silmäyksellä, sillä 70-luku oli läsnä hyvin vahvasti. Puvustus ja lavastus olivat onnistuneet
loistokkaasti ja aivan erityisen mäheäksi luokittelisin isän roolin laulaneen Ville Salosen autenttisen
kalsariasun. Se, jos mikä, konkretisoi aikakauden.
Lavalla oli siis 70-luku, kaikessa ruskeudessaan, leveine lahkeineen ja nahkasohvineen. Ja tässä
nostalgisessa miljöössä avautui Poltetun Oranssin tarina. Se on, kuten jo totesin, ajaton, sillä
ihmismieli on iäti sekä hauras että julma. Tässä teoksessa hauraus, julmuus ja monet muutkin
teemat nousivat esiin. Tyttären murtunut mieli, oli erityisen vaikuttavasti kuvattu, paitsi tyttären
roolissa loistaneen upean Elli Vallinojan tulkinnan, myös taustalle heijastetun särkyneen enkelin ja
vaikuttavien sanojen kautta. ”Minun enkelini kuoli viime yönä. Sen takia minulla on tänään tämä
kaunis, oranssin värinen puku.”
Vanhempien tuska ja huoli, olivat niin ikään käsinkosketeltavissa. Suivaantuneen äidin rynnätessä
ulos lääkärin luota ja isän seuratessa pää painuksissa, tunsin suunnatonta myötätuntoa ja samalla
hienoista hilpeyttä, sillä se messevä kalsariasu oli yhä isän yllä palttoon alla. Lasken tämän
vaatetuksen väijymisen ammattitaudiksi, olin yhtä lailla liekeissäni myös tyttären talvitakista, jonka
ruutukuosi ja muhkeat turkissomisteet olivat sekä riemastuttavan retrot, että hävyttömän tyylikkäät.
Ensikosketukseni oopperaan oli siis varsin tunteikas monellakin taholla. Olin mieltänyt oopperan
dramaattiseksi, tavallisesta elämästä irrallaan olevaksi maailmaksi, jossa prinsessat ja
kuningattaret juonittelevat, sodat syttyvät ja kummitukset hiiviskelevät käytävillä, mutta tämä
kokemus olikin varsin maanläheinen. Ja se, oli itse asiassa varsin ilahduttava havainto. Sen lisäksi,
että loistava teos käsittelee tärkeitä, alati ajankohtaisia teemoja ja tekee ne näkyväksi, se tekee
sen myös taiteellisesta kulmasta väijyen messevästi. Jos nyt oopperaa sopii messeväksi sanoa.
Sanon silti.
Ja kyllä, mieleni teki kommunikoida laulaen koko loppuilta.
Lue lisää täältä.
