Villi ja vimmainen lapsuus
Ulla Heinonen käsittelee Galleria Paperihuoneen valokuvanäyttelyssään ”Sydäntä kutittaa” lapsenlapsen ja isoäidin suhdetta. Näyttely koostuu performatiivisiksi luonnehdituista valokuvista, jotka ovat syntyneet kuvissa usein esiintyvän lapsenlapsen ja isoäidin – valokuvaaja itse – yhteistyön tuloksena. Näyttelytiedotteessa kerrotaan, että kuvat syntyvät yhdessä leikkien, ideoiden ja rakentaen.
Valokuvista rakentuu tunnistettava ja samaistuttava kuva lapsuudesta ja tyttöydestä (kuvien lapsen tyttöys on toki vain oma oletukseni). Kuvista välittyy leikki monissa muodoissaan: roolileikkeinä, esineillä leikkimisenä ja fyysisenä temppuiluna. Erityisesti valokuvat muistuttavat siitä, miten ruumiillista lapsuus on: hyppyjä, juoksua, sukeltamista, päällä seisomista, tanssia. Myös monissa kuvissa tapahtuvat roolileikit voi nähdä oman fyysisen olomuodon tutkimisena ja siihen tutustumisena. Mitä tapahtuu, miten muutun, jos pukeudun prinsessa-asuun, tai koiraksi, tai kummitukseksi?
Pidän siitä, että yhteisen tekoprosessin myötä kuvien lapsi ei ole pelkkä kuvaajan kohde vaan myös aktiivinen toimija ja vallankäyttäjä – asema, johon lapsilla ei kovin usein ole asiaa. On sitä paitsi kenelle tahansa suuri lahja päästä päättämään, miten tulla nähdyksi ja kuvatuksi. Kenties juuri tämän takia teosten antama kuva tyttöydestä onkin moniulotteisempi ja aidompi kuin monet tyttöyden kuvaukset, joissa tyttö runnotaan söpöyden, kiltteyden ja passiivisuuden ahtaisiin raameihin. Heinosen valokuvissa tyttöys on paljon ja monenlaista: villiä, fyysistä, sotkuista, vakavaa, nautinnollista. Kuvaavaa on, että niissäkin valokuvissa, joissa lapsi on vetänyt päälleen prinsessamekon, balettipuvun tai enkelin siivet ja kliseisen tyttökuvaston uhka leijuu jo ilmassa, kliseet vältetään sillä, miten omalakisesti ja odotusten vastaisesti kuvattava näissä rooleissaan toimii. Viehkeää eteerisyyttä odottava balettipuku saakin seurakseen koiranaamion ja lattialle pyllähtäneen asennon, prinsessa koikkelehtii tuulentuivertamin hiuksin hiekkarannalla puku vinossa ja enkeli tuijottaa äreänä kameraan.
Lapsenlapsen lisäksi Heinonen on kuvannut yhteisten leikkien jättämiä jälkiä erilaisiin tiloihin ja materiaaleihin. Myös valokuvat itsessään ovat jälkiä yhteisistä hetkistä, näyttelytekstissä kirjoitetaan. Jäin miettimään, miten valokuvat voisivat toteuttaa jäljen ideaa muutenkin kuin kuva-aiheessaan, kuvallisena dokumenttina menneestä hetkestä. Näyttelyn teokset ovat pigmenttimustevedoksia, joista osa on pohjustettu akryylitauluiksi. Toteutustapa tekee valokuvista fyysisinä esineinä hyvin siistejä ja huoliteltuja, kiiltäviäkin. Koin pientä ristiriitaa valokuvien eloisien, monimateriaalisten kuva-aiheiden ja toteutustavan välillä. Huomasin kaipaavani jotain leikkien ihanasta materiaalisesta sotkuisuudesta galleriatilaan ja valokuvaesineisiin itseensä – jotta valokuvavedoksistakin tulisi osa leikkiä eikä vain dokumentaatiota siitä. Entäpä, jos paperissa, jolle valokuvat on vedostettu, olisi samanlaista rosoa kuin leikeissä – ryppyä tai repeämää? Entä jos kuvia olisi tulostettu materiaaleille, jotka ovat olleet osana leikkejä? No, katsojanahan on aina helppoa ehdotella kaikenlaista, kun ei itse joudu ideoitaan toteuttamaan. Näinkin kuvat dokumentoivat kauniisti sekä jotain pysyvää että ohikiitävää: lapsenlapsen ja isovanhemman läheistä suhdetta, jonka voi ajatella olevan elinikäinen, ja lapsuutta, jonka katoamista ei huomaa, ennen kuin se on jo ohi.
Ulla Heinosen Sydäntä kutittaa Galleria Paperihuoneella (Arvi Kariston katu 9) 2.10.2024 asti.
