Väistämättömän tuhon kauneutta
Samu Raatikainen käyttää maalauksissaan epätavallisia materiaaleja: tavanomaisen akryylin
lisäksi mustetta, grafiittia, spraymaalia, hiekkaa, mineraalia, japaninpaperia ja jopa öljyä. Kun
useita näistä materiaaleista työstetään kerroksellisesti, kollaasimaisesti kankaalle, saadaan
Raatikaisen Laho-näyttelyn maalaukset: kiinnostavia, runsaita, aisteja kutkuttelevia kuvallisia
tutkielmia lahoamisesta ja hajoamisesta. Metaforisesti näyttely laajentuu käsittelemään elämään
kuuluvaa vanhenemista, haurastumista ja katoavaisuutta – meidän ohikiitävien ihmisolentojen
hidasta lahoamista takaisin kohti avaruuspölyolomuotoamme.
Raatikaisen ei-esittävien maalausten kerroksellisuus tekee niistä teoksia, joihin on miellyttävää
uppoutua: katsella pitkään ja kelluskella maalausten tarjoamissa aistihavainnoissa ja
assosiaatioissa. Teoksissa käytetyt poikkeukselliset materiaalit tuottavat maalausten pintaan
erilaisia kiehtovia tekstuureja, jotka osittain myös kohoavat maalauksen litteästä pinnasta
kolmiulotteisesti kohti katsojaa. Maalauksissa on röpelöä, laskoksia, raaputusta, kasautumia,
valumia, murtumia.
Röpelöt hahmottuvat näyttelyn teeman mukaisesti erilaisiksi sienikasvustoiksi ja muistuttavat siitä,
mitä joskus olen jääkaappiin liian pitkäksi aikaa unohtuneen, parhaat päivänsä nähneen
ruokapurnukan äärellä tullut ajatelleeksi: homekasvusto, jonkin elävän hidas maatuminen ja
tuhoutuminen, voi oikeastaan olla aika kaunista. Jollei se olisi samalla niin ällöttävää. Raatikaisen
maalaukset kutkuttelevat aisteja tällä samalla rajalla keikkuen: teosten kasvustot ovat sekä
ällöttäviä että kauniita, ne muistuttavat sekä jotain syötäväksi kelpaamatonta että herkullista –
mieleen tulevat homeen lisäksi myös karkit ja nonparellit.
Näyttelyn maalauksissa ja kahdessa kipsiveistoksessa toistuvat pyöreät muodot, jotka
maalauksissa hahmottuvat lahottajasieniksi. Maalausten äärellä tulee olo, että lahottajilla on oma,
eloisa universuminsa, jossa kaiken tuho on business as usual ja maailmanloppu lähellä, mutta tätä
kaikkea tervehditään ilolla värejä purskautellen ja lahotettavia materiaaleja natustellen.
Maalauksissa on iloista, pyörteilevää liikettä – erityisesti ilmavassa Rush-teoksessa, jossa pyöreät
muodot tuntuvat kelluvan ja keinuvan pienten valonheijastusten täyttämässä tyhjyydessä.
Näyttelyn kaksi veistosta on valmistettu taiteilijan vanhasta seinäinstallaatiosta kierrätetystä
materiaalista, installaation purkuprosessissa säröilleistä ja hajoilleista kipsivaloksista. Veistokset
asettuvat vastakohdiksi toisilleen: Toinen (Spine, mutsin muistolle) on puhtaanvalkoinen, toinen
(Double Dots with Wire) tummanharmaa. Toisessa veistoksen osat on organisoitu tarkkaan,
symmetriseen järjestykseen, toisessa ne muodostavat kaaottisen kasan, jossa risteilee
rispaantunut vaijeri.
Spine (mutsin muistolle) on hyvä esimerkki teoksesta, jossa nimeäminen muuttaa katsomistavan
täysin. Olin ehtinyt tarkastella veistosta jonkin aikaa ennen kuin luin sen nimen, minkä jälkeen
aiemmin täysin abstraktina pitämäni veistos avautuikin äkkiä silmieni eteen ilmiselvänä
selkärankana terävine nikamineen. Tulin hyvin tietoiseksi omasta, kehoani kannattelevasta
selkärangastani – ihan kuin omat nikamani olisivat tunteneet empatiaa veistosalustalle asetettua
kipsiselkärankaa kohtaan. Missä on nyt se äiti, jonka selkärankaan teos viittaa? Mitä äidistä kertoo
se, että veistoksen selkäranka on niin valkoinen, täydellinen, sileä ja siisti – ennen kuin
tarkemmalla katsomisella huomaa, että muutaman nikaman kärki on katkennut, ja omankin ihon
alla käväisee kivun aave.
Samu Raatikaisen Laho Taidehalli Hämeessä (Hallituskatu 14, 13100 Hämeenlinna) 21.5.2024
asti.
Samu Raatikaisen kotisivuille pääset tästä.
