Hämeenlinnan Raatihuone, torstai 4.7. 2024
Hauhon Musiikkijuhlien konsertti

”ISBU-trio”                                                                Albert Sahlström, viulu
                                                                                       (Hauhon musiikkijuhlien vuoden nuori taiteilija)
                                                                                       Saima Malmivara, sello
                                                                                       Esabella Pätiälä, piano

                                                                                       &

                                                                                       Lina Leikola, viulu
  Katrína Pelnêna, alttoviulu

Lotta Wennäkoski (1970- )                                 ”Kilpukka ja muita lauluja”
I. Kilpukka
II. Nukku
III. Häränjyvä
IV. Laulu

Muun muassa Kaija Saariahon ja Louis Andriessenin opissa ollut säveltäjä, on onnistunut luomaan nuorille soittajille suunnatussa teoksessaan nykyaikaisen ja moninaisen kokonaisuuden. Lyhyistä osista rakentuva kokonaisuus on oivallinen valinta konsertin alkuun, sillä nuorien soittajien soittamana se muistuttaa myös harmaapäistä yleisöä siitä, että klassinen musiikki elää, hengittää ja seuraa aikaansa.

Ensimmäisistä kappaleista löytyi itämaista vivahdetta, mikä herätti myös pohtimaan, onko tässä viitteitä käsitykseemme itämaisesta kilpailuhenkisyydestä. Kyseessä kuitenkin on kokonaisuus Kilpukka ja muita lauluja, joka on tehty tilaustyönä Erkki Melartin kamarimusiikkikilpailuun 2001. Myös teoksen keskivaiheilla, kun viulu yritti edetä, piano tuntui tappavan sen, ikään kuin piano estäisi viulun kulun, kasvamisen.

Kokonaisuudesta löytyi nykymusiikille tyypillistä nakutusta, riitasointuja ja vähemmän harmonisia sävelkulkuja. Viulu töksähteli ja piano soi lyhyin ja heti loppuvin painalluksin.

Teoksen puolivälissä tuli muutaman tahdin mittainen ”soolo” sellolle. Se erottui melodisena ja seesteisenä hetkenä, johon viulu pian lähti mukaan. Soittimilla oli selkeä vuoropuhelu, vaikka ne jossain määrin sekoittuivat toisiinsa, ne eivät yhdistyneet tai kasvaneet yhteen vaan enemmänkin pyrkivät irti toisistaan.

Teoksen loppupuolella musiikki oli kuin naru, joka veti kuulijaa lepoon ja lopulta päästi irti ja esti vajoamisen. Se härnäsi täyteläisellä ja hurmaavalla soinnilla kuin seireeni ja lopulta puraisi.

Loppua kohden musiikki helpotti otettaan hiukan. Oli helpompi jäädä kuuntelemaan ilman jatkuvaa valppautta ja kokea musiikki mielikuvina ja tunteina. Näin  mielessäni lempeitä ja turvallisia katseita, sellaisilta ihmisiltä, jotka ovat olleet kuin happea, elintärkeitä mutta niin arkisia. Ihmisiä, joita voi vain hengittää ja se tuntuu oikealta.

Kappale loppui. Yksi terävä nuotti ja se oli ohi.

Ajatukseni jäi kesken, olisi ollut hienoa nähdä mihin se olisi jatkunut. Kuitenkin tunsin puhdasta onnea näiden lyhyiden mutta intensiivisten kappaleiden jälkeen. Kaikki eivät koe nykymusiikkia yhtä rakkaudellisesti kuin minä teen, oli nimittäin hauska huomata, että moni yleisön edustaja tarrasi kiinni tuolistaan ensimmäisten vingahdusten aikana, ikään kuin olisimme lähdössä vuoristorataan.  

Anton Arenski                                                          Pianotrio nro 1 op. 32, d-molli

                                                                                       I.Allegro moderato
                                                                                       II. Sherzo: Allegro molto
                                                                                       III. Elegia: Adagio
                                                                                       IV. Finale: Allegro non troppo

Arenskin kokonaisuuden aikana tunsin täyttymystä. Ensimmäinen osa oli kuin turvallinen syli, jossa saa kokea suuriakin tunteita tai harjoitella elämää.  Se soi romanttisen melankolisena ja rohkeana jääden kuitenkin tarpeeksi etäälle.

Sello soi koko sävellyksessä selkeästi, upeasti ja kiihkolla. Se kuului osana musiikkia, usein kaiken muun yli. Sello on tavanomaisesti asetettu musiikkiin ikään kuin sammaleeksi kuten muutkin matalammalla soivat soittimet, viulun ja pianon ollessa metsää rakentavia puita. Sello jää siis usein huomiotta niin kuin sammaltakaan ei välttämättä hahmota tärkeänä osana metsää, koska puut vievät kaiken huomion.

Sellon asettaminen pääosaan ei ole tässä sävellyksessä ihme, sillä teos kokonaisuudessaan on kirjoitettu vuonna 1893 menehtyneen sellisti Karl Davydovin muistolle.

Toisessa osassa oli värisevää energiaa, joka muistutti minua lastenlaulusta ”Anttilan keväthuumaus”. Musiikista sai helposti kiinni ja se oli kerroksellista ja täyttävää.

Muistikirjaani kirjoitin ” askellusta: tä tä tä lä lä lä, pikkulintusoundi, nopeita sellon polkaisuja, viulu pä pä pä , ta taraa tä tärää”

Voimme päätellä, että Allegro molto sisälsi tässä kohden myös hiukan e risolutoa, sillä loppu oli päättäväinen ja sillä selvä.

Kolmas osa soi rauhallisena ja melankolisena mutta ei itkettävänä tai raastavana. Se oli hidas muttei raukea. Viulu tuntui polkevan kuin haitari ja sello hukkui äänimassaan. Pianon kovat ja korkeat äänet satoivat kuin piikkeinä kaiken päälle. Piano erottui selvästi koko ajan ja jätti kaiken alleen salakavalan kaatosateen lailla.

Finale käytti hyväkseen voimaa luodessaan tilallisuutta. Johdatteleva ja todellakin voimakas mutta energisoiva kappale soi upeasti suuressa salissa.

Finale soi päättäväisesti, kuin hokien, ”Näin se on, ettäs tiedät!”  Toistuva viulumelodia alkoi tuntua jankkaukselta. Viimeisinä tahteina soi melodia, jonka olisi voinut sanoittaa ”ei se mennyt, ei se mennyt, ei se mennyt niin”

Kokonaisuudessaan Arenskin Pianotrio tuntui kotoisalta ja otti syleilyynsä. Se oli niin tuttua, turvallista ja energisoivaa, että tilaa ei jäänyt enempää syvälle kokemiselle. Onneksi se ei enää ollut tarpeenkaan, sillä Dvorakin ohut ja etäinen tunteikkuus ei vaatinut juurikaan kapasiteettia.  

Tähän asti olin kokenut täyttymyksen, monipuolisen turvallisen tunteiden aallokon sekä puhdasta onnea Wännekosken teosta hengittäessäni.

Antonïn Dvorak (1841-1904)                             Pianokvintetto nro 2 op. 81, A-duuri
I. Allegro, ma non tanto
II Dumka: Andante con moto
                                                                                       III. Scherzo (Furiant): Molto vivace
                                                                                       IV. Finale: Allegro

Mikko Ivars kirjoittaa Hauhon Musiikkijuhlien käsiohjelmassa kriitikon sanoneen pianokvinteton op.81 kantaesityksestä vuonna 1888: ”Tämä on harvinaisen arvokas teos, sisältäen kekseliästä temaattista materiaalia ja sen syvällistä käsittelyä. Ei voida nostaa mitään teoksen osaa toista paremmaksi, sillä lämmin allegro ja runollinen Dumka vakuuttavat, samoin kuin eloisa Furiant ja vekkuli Finaali. Tämä teos kiteyttää sen, mitä olemme oppineet Dovrakilta odottamaan: upeaa sointia ja kekseliäitä ja omaperäisiä instrumentillisiä tehokeinoja”

Luin tämän tarkoituksella vasta konsertin jälkeen mutta olin silti valmis vaihtamaan mielipidettäni. Päädyin kuitenkin siihen, että yli 100 vuotta sitten sävellykset ovat varmasti olleet omaperäisiä ja kekseliäitä mutta minun on katsottava maailmaa aikalaiseni silmin ja kohdata musiikki sellaisena kuin se minulle ilmenee. Itse en koe Dovrakia erityisen omaperäisenä, jos aivan rehellisiä ollaan, koin sen ajoittain tylsänä ja ohuena, kliseisenäkin.

Sen sijaan konserttiseuralaiseni sanoi rakastamaani Wennäkoskea kidutukseksi ja kertoi kovasti nauttineensa Dvorakista. Siinä hän kuitenkin oli kanssani samaa mieltä, että Dvorak jäi etäiseksi ja oli monipolvisine kulkuineen simppeli ja helposti nieltävä juuri sellaista, mistä ihmiset sanovat, että ”tämä on sitä oikeaa taidetta” .

Dvorakin Pianokvintettoa varten soittajiin liittyi viulu ja alttoviulu. Vaikka soittajia oli enemmän musiikki tuntui muuttuvan ohuemmaksi, helpommaksi ja kauemmas yleisöstä. Ikään kuin salin etuosassa olisi ollut kupoli, jonka läpi musiikki ei pääse.

Ensimmäisessä osassa oli alusta saakka selkeä kaava, tarpeeksi vaihtelua ja jonkin verran elämän makua mutta ei kuitenkaan niin, että sen olisi voinut tuntea. Vaikka sointi oli jossain kohdin kiihkeämpää se pysyi etäällä eikä yltänyt Arenskin tyyppiseen täyttymykseen. Sello hukkui tyypilliseen tapaan sammaleeksi välillä ilmoittaen olevansa edelleen mukana taustalla.

Mielenkiintoista oli, että loppua kohden soittimet alkoivat vuoropuhelun, jossa yksi aloitti ja toinen jatkoi. Tässä kohdassa niiden sointi oli saumatonta ja kommentoivaa.

Dumka soi tuttuna ja tavanomaisena. Se oli kuin tanssi jota ei tanssittu tai laulu, jota ei laulettu. Ei mitään yllättävää mutta ei mitään dramaattistakaan. Sellaista, kuin elämäkin joskus on, vähän tylsää ja hampaatonta, missä ei tapahdu mitään yllättävää. Se kuuluu elämään, sellainen perusmusiikki.

Furiant oli onneksi säilyttänyt eloisuutensa. Se oli edelleen herkullinen, lähes mehuisa. Sekin kuitenkin jäi etäälle omaan kuplaansa eikä saavuttanut minua.

Finale alkoi lupaavasti, leikkisästikin. Viulut ja sello soivat yhdessä hetken, sitten viulu alkoi julistavasti oman osansa. Keskellä kappaletta oli julistava loppu, josta musiikki kuitenkin heräsi uudelleen eloon, niin kuin elokuvien taistelukohtausten pahikset, jotka eivät millään suostu kuolemaan. Tämäkin saattoi olla ennen omaperäistä, olihan se sitä vielä 2000-luvun elokuvissakin mutta se ei jaksa enää innostaa, edes kiusoittelevissa jazz-konserteissa.

Kun olin löytänyt sisäisen äkäpussini ja kiukutellut kappaleen feikkikuolemalle tarpeeksi, kirjoitin muistikirjaani ”Ehkä voin tunnustaa, että jotain omaperäistä Dvorakissa on. Ei erityisen tunnistettavaa mutta sillä tavalla turvallisesti ja tutusti omaperäistä, ettei se haittaa ketään. Omaperäinen voi olla samalla tavalla kuin muutkin ja se on hyväksyttävää”