Runot vievät ydinkysymysten äärelle
Anja Erämajan tuoreimmassa runoteoksessa Joku menee aina ensin (WSOY, 2024) ratkotaan ydinkysymyksiä: ollaan kuoleman, mutta myös elämän äärellä puutarhassa kuopsutellen. Teoksen suuri teema on äidin kuolema, jota runojen puhuja käsittelee äidiltä jäänyttä puutarhaa hoitaen, matkalla jonnekin kauas Saharan tuolle puolen ja vanhassa kotitalossaan. Kirjan loppua kohden kuoleman varjo viistää myös runojen puhujaa leikkausta vaativan kasvaimen muodossa.
Teoksessa käsitellään siis raskaita aiheita, mutta runot itsessään eivät tunnu synkiltä tai jätä lukijalleen painavaa oloa. Runoissa asetutaan kuoleman, menetyksen ja surun äärelle vilpittömästi ja ihmetellen: tällaistakin on elämä. Äiti kuolee, runon puhuja yrittää sulkea äidin silmää, silmä ei pysy kiinni: ”Äiti kuin nukke, vähän rikki.” Erämajan aiemmista runoteoksista tuttu, hieman vinksahtanut ja hyvällä tavalla jopa lapsenomainen tapa katsoa maailmaa tekee kuolemastakin lukijalle tavallista helpommin lähestyttävän. Kuolemaan ja menetykseen liittyvät tunteet kirjoittuvat rivien väleihin, puutarhan ja matkan kuvauksiin, kiinnittyvät arkisiin esineisiin ja sanoihin samaistuttavina: ”Äiti on kuollut. Koeta nyt ymmärtää, äiti on siirretty Äiti on kuollut -kansioon. / Äidin löytää Kuolleet äidit -osastolta, kopistelee siellä, höpöttää.”
Runoissa vietetään paljon aikaa puutarhassa. Puutarhaan ja siellä toimiviin kasveihin suhtaudutaan ihmetellen ja niiden elonkiertoa uteliaasti tarkkaillen: ”Ihmeellistä on kun omena syöksyy puuhun. // Kun daalian nuppu nielaisee mehevän punaisen kukan, vihreä sytytyslanka / pakenee mullan alle.” Samalla puutarha- ja pihatyöt antavat helpottavan hallinnan tunteen: ”On asioita hoidettavana, haravointi. Pihalla minä ja muurahaiset / järjestämme maailmaa, se menee niin helposti sekaisin.” Puutarha, sen kasvit ja eliöt, ovat jotain konkreettista ja vaativat huolenpitoa surunkin keskellä. Äiti on kuollut, mutta puutarha on elossa – vaikka se talveksi lakastuisikin, vetäytyisi maan sisään.
Sitten runojen puhuja lähtee matkalle, ”tropiikkiin”, kuten matkarunojen osion otsikko paikan nimeää. Ollaan jossain kaukana, Saharan takana, papaijojen ja mangojen maassa. On meri, jonka rannalla ajatella, on erilainen aikakäsitys, jolle puhuja eräässä runossa erityisen kauniisti antautuu: ”Odotan kalaa toista tuntia. Lasken haarukkani, annan olla. / Käteni siirtyy paikalliseen aikaan, lepää pöydällä kuin outo, laonnut kukka.” Matka on kenties ollut pakoa äidin kuoleman aiheuttamalta tuskalta, mutta äiti seuraa, tietenkin, matkalle mukaan: ”Äitejä ei niin vain jätetä turvatarkastuksen taakse, äidit soluttautuvat pienin nyssäköin, / äitijäämistöin, [– –] Poikaystävä jätetään, ei äitiä, / tukan väri vaihdetaan, ruokavalio, lähiö, äidit ovat jo ovella tiikerikakkuineen”. Niinpä puhuja makaa milloin tuulettimen, milloin moskiittoverkon alla ja tuntuu sulattelevan, tekee haparoivia tutkimuksia elämästä. Matkalta löytyykin kirkkaita oivalluksia: ”Elämä, tarkkarajainen suttu.”
Anja Erämajan runous ja tunnistettava runokieli on itselleni läheistä, ja nautin syvästi myös tästä teoksesta. Runot polveilevat pakottoman assosiatiivisesti, raikkaita ja oivaltavia kielikuvia ja ajatuksia pulpautellen. Erämajan runot ovat mielestäni melko helposti lähestyttäviä, mutta eivät yhtään sen vähemmän syviä. Runot ankkuroituvat usein arkisiin asioihin ja kuviin, ja niiden sävy on hyvällä tavalla jutusteleva, höpöttelevä – Erämaja käyttää taitavasti esimerkiksi puhekielimäisiä huudahduksia ja liitepartikkeleja luomaan tämän itselleen ominaisen, syvänkeveän runokielen: ”Ja tässähän puskee jo kehäkukka sirkeitä lehtiään, ja tuoltapa tulee se / mintun tuoksu, ja mitä mitä mitä, suikeroalpi matkalla maata myöten itään.”
Ihanaa että on Anja Erämaja, ihanaa että on runous!
Anja Erämajan tuoreimmassa runoteoksessa Joku menee aina ensin (WSOY, 2024) ratkotaan ydinkysymyksiä: ollaan kuoleman, mutta myös elämän äärellä puutarhassa kuopsutellen. Teoksen suuri teema on äidin kuolema, jota runojen puhuja käsittelee äidiltä jäänyttä puutarhaa hoitaen, matkalla jonnekin kauas Saharan tuolle puolen ja vanhassa kotitalossaan. Kirjan loppua kohden kuoleman varjo viistää myös runojen puhujaa leikkausta vaativan kasvaimen muodossa.
Teoksessa käsitellään siis raskaita aiheita, mutta runot itsessään eivät tunnu synkiltä tai jätä lukijalleen painavaa oloa. Runoissa asetutaan kuoleman, menetyksen ja surun äärelle vilpittömästi ja ihmetellen: tällaistakin on elämä. Äiti kuolee, runon puhuja yrittää sulkea äidin silmää, silmä ei pysy kiinni: ”Äiti kuin nukke, vähän rikki.” Erämajan aiemmista runoteoksista tuttu, hieman vinksahtanut ja hyvällä tavalla jopa lapsenomainen tapa katsoa maailmaa tekee kuolemastakin lukijalle tavallista helpommin lähestyttävän. Kuolemaan ja menetykseen liittyvät tunteet kirjoittuvat rivien väleihin, puutarhan ja matkan kuvauksiin, kiinnittyvät arkisiin esineisiin ja sanoihin samaistuttavina: ”Äiti on kuollut. Koeta nyt ymmärtää, äiti on siirretty Äiti on kuollut -kansioon. / Äidin löytää Kuolleet äidit -osastolta, kopistelee siellä, höpöttää.”
Runoissa vietetään paljon aikaa puutarhassa. Puutarhaan ja siellä toimiviin kasveihin suhtaudutaan ihmetellen ja niiden elonkiertoa uteliaasti tarkkaillen: ”Ihmeellistä on kun omena syöksyy puuhun. // Kun daalian nuppu nielaisee mehevän punaisen kukan, vihreä sytytyslanka / pakenee mullan alle.” Samalla puutarha- ja pihatyöt antavat helpottavan hallinnan tunteen: ”On asioita hoidettavana, haravointi. Pihalla minä ja muurahaiset / järjestämme maailmaa, se menee niin helposti sekaisin.” Puutarha, sen kasvit ja eliöt, ovat jotain konkreettista ja vaativat huolenpitoa surunkin keskellä. Äiti on kuollut, mutta puutarha on elossa – vaikka se talveksi lakastuisikin, vetäytyisi maan sisään.
Sitten runojen puhuja lähtee matkalle, ”tropiikkiin”, kuten matkarunojen osion otsikko paikan nimeää. Ollaan jossain kaukana, Saharan takana, papaijojen ja mangojen maassa. On meri, jonka rannalla ajatella, on erilainen aikakäsitys, jolle puhuja eräässä runossa erityisen kauniisti antautuu: ”Odotan kalaa toista tuntia. Lasken haarukkani, annan olla. / Käteni siirtyy paikalliseen aikaan, lepää pöydällä kuin outo, laonnut kukka.” Matka on kenties ollut pakoa äidin kuoleman aiheuttamalta tuskalta, mutta äiti seuraa, tietenkin, matkalle mukaan: ”Äitejä ei niin vain jätetä turvatarkastuksen taakse, äidit soluttautuvat pienin nyssäköin, / äitijäämistöin, [– –] Poikaystävä jätetään, ei äitiä, / tukan väri vaihdetaan, ruokavalio, lähiö, äidit ovat jo ovella tiikerikakkuineen”. Niinpä puhuja makaa milloin tuulettimen, milloin moskiittoverkon alla ja tuntuu sulattelevan, tekee haparoivia tutkimuksia elämästä. Matkalta löytyykin kirkkaita oivalluksia: ”Elämä, tarkkarajainen suttu.”
Anja Erämajan runous ja tunnistettava runokieli on itselleni läheistä, ja nautin syvästi myös tästä teoksesta. Runot polveilevat pakottoman assosiatiivisesti, raikkaita ja oivaltavia kielikuvia ja ajatuksia pulpautellen. Erämajan runot ovat mielestäni melko helposti lähestyttäviä, mutta eivät yhtään sen vähemmän syviä. Runot ankkuroituvat usein arkisiin asioihin ja kuviin, ja niiden sävy on hyvällä tavalla jutusteleva, höpöttelevä – Erämaja käyttää taitavasti esimerkiksi puhekielimäisiä huudahduksia ja liitepartikkeleja luomaan tämän itselleen ominaisen, syvänkeveän runokielen: ”Ja tässähän puskee jo kehäkukka sirkeitä lehtiään, ja tuoltapa tulee se / mintun tuoksu, ja mitä mitä mitä, suikeroalpi matkalla maata myöten itään.”
Ihanaa että on Anja Erämaja, ihanaa että on runous!
