• Haku
  • Kritiikit
    • Kaikki kritiikit
    • Keikka-arviot
    • Kevyen musiikin julkaisut
    • Kuvataide
    • Ruoka ja juoma
    • Taidemusiikki
    • Tanssi
    • Teatteri
  • Artikkelit
    • Kaikki artikkelit
    • Kevyt musiikki
    • Kuvataide
    • Taidemusiikki
    • Hauhon musiikkijuhlat
    • Burleski
    • Tanssi
    • Teatteri
    • Elokuva
    • Ravintolat
  • Kävijäkokemukset
    • Kaikki kävijäkokemukset
    • Tapahtumat
    • Harrasteet
  • Kalenteri
    • Kaikki tapahtumat
    • Kevyen musiikin konsertit
    • Näyttelyt
    • Teatteri
    • Klassiset konsertit
  • Podcast
  • Some
    • Podcast Taiteilijuudesta
    • Instagram
    • Facebook
  • Kulttuurimedia
    • Kulttuurimedia
    • Kirjoittajat
    • Kaputa ry
    • Mediakortti
    • Yhteystiedot

Rochefortin tytöt – Cherbourgin varjoon jäänyt satamakaupunki?

1.6.2025
Jouni Heinonen
  • arvostelu
  • Elokuva
  • Kritiikit

Kino Tavast esittää: Kesäkino pe 19.7. klo 18 Alvettulan Seuratalossa!

Rocherfortin tytöt juliste . Kuva: Jouni Heinonen

Kino Tavastin kesäelokuvana nähdään ranskalaista Technicolor-väriloistoa ja
musikaali-ilottelua. Rochefortin tytöt (1967) osoittaa kuinka ohuella juonella voi
selvitä, kun tekee niin kaunista elokuvaa kuin Jacques Demy. Siskokset
haaveilevat rakkaudesta Rochefortissa, mutta satamakaupungista sitä ei tunnu
löytyvän. Mikä elokuvasta sitten tekee näkemisen arvoisen?


Elokuva on kunnianosoitus yhdysvaltalaiselle musikaaliperinteelle. Vaikeina
vuosikymmeninä musikaalit toivat iloa ja tarjosivat pakopaikan todellisuudesta.
Etenkin Busby Berkeleyn elokuvissa koreografiat ovat omaa luokkaansa. Oli
kyse steppailusta portailla, kaleidoskooppitanssista tai futuristisesta akrobatiasta,
Berkeley ylitti hulluimmatkin kuvitelmat.


Lars von Trier kärjisti musikaalien voiman ja funktion elokuvassaan Dancer in the
Dark (2000), jossa Björkin esittämä hahmo pakenee fantasioihinsa kokiessaan
äärimmäistä surua ja epäoikeudenmukaisuutta. Nykyään vastaavaa
pakopaikkaa, puhdasta positiivista eskapismia, löytyy elokuvista harvoin.
Rochefortin tytöt tarjoaa juuri sitä.


Musikaali on elokuvagenrenä verrattavissa länkkäreihin. Molemmat olivat
muinoin elokuvaviihteen myyntivaltteja. Nykyään niitä ei uskalleta rahoittaa tai
niitä ei osata tehdä. Western on tapetilla Kevin Costnerin intohimoprojektin,
karmivasti flopanneen Horizon-saagan, vuoksi. Viimeisin kunnianhimoinen yritys
tehdä musikaalia, Cats (2019), floppasi vielä rankemmin.

Rochefortin tytöt, eli Catherine Deneuve ja Françoise Dorléac olivat siskokset myös oikeassa elämässä.Kuva: Jouni Heinonen


Sääntöön on poikkeuksia, mutta musikaalien kulta-aika päättyi 1960-lukuun ja
Rochefortin tytöt on viimeisiä klassisen kauden edustajia. Se tullaan aina
rinnastamaan Demyn edelliseen elokuvaan, Cherbourgin sateenvarjoihin (1964),
joka on yksi kaikkien aikojen kauneimmista ja surullisimmista elokuvista.

Jos Busby Berkeley oli koreografian mestari, Demy on värin käytön mestari.
Kaikki loksahtaa kohdalleen: jokainen vaatekappale, lavaste ja niiden värit luovat
täydellisen harmonian jokaiseen kuvaan. Kuvien puoliskotkin on jaettu eri
hahmojen mukaan omilla väripaleteillaan. Geometriaa unohtamatta.

Maalauksen yhdennäköisyys Deneuven roolihahmoon on kuulemma sattumaa. Kuva: Jouni Heinonen

Rochefortin tytöissä nähdään myös tasapainotettuja kompositioita, mutta ei yhtä
paljon, sillä kamera suorastaan liitää suuren osan ajasta. Alkujaan värittömän
satamakaupungin kaikki irto-osat on maalattu elokuvan tarpeita varten.
Vaatetuksen on mätsättävä seinien ja kauppakassin palopostin kanssa. Valtavat
hellehatut ovat suorastaan ikonisia.
Cherbourgin sateenvarjot haluaisi katsoa uudestaan ja uudestaan. Elokuva on
kuitenkin raskas ja surullinen, ja kauniista kuvista ja musiikista nauttiessa ei
haluaisi joka kerta tuhoutua henkisesti. Siksi on korvaamattoman arvokasta, että
Jacques Demy, Catherine Deneuve ja Michel Legrand palasivat tekemään
Rochefortin tytöt, iloisen ja kepeän variaation, joka loistaa musiikillaan, väreillään
ja ajankuvallaan.

Rochefortin kaduilla saattaa törmätä vaikka Gene Kellyyn. kuva: Jouni Heinonen

Onko Rochefortin tytöt sitten jäänyt Cherbourgin sateenvarjojen varjoon?

Ajattelin pitkään, että on. Todellisuudessa, Rochefortin tytöillä on suuri
kannattajajoukko nimenomaan musikaalien ystävien parissa. Ja onhan menossa
mukana sentään musikaalien legenda Gene Kelly! Cherbourgin sateenvarjothan
ei teknisesti ole musikaali, sillä se ei sisällä erillisiä laulukohtauksia. Kaikki
vuorosanat lauletaan, eli kyse on oikeastaan oopperasta.


Rochefortin tytöistä ei ehkä löydy yhtä coveroitua ikivihreää kuin edeltäjästään,
eikä elokuva aiheuttanut samanlaista yleisöryntäystä ostamaan soundtrackia
vinyylinä. Michel Legrandin sävellykset ovat silti paikallaan. Musiikin painotus on
vain paljon iloisemmalla ja leikittelevämmällä linjalla, ja elokuvan teemakin on
melkoinen korvamato.


Cherbourgin sateenvarjot ja Rochefortin tytöt tuntuvat nostalgisilta, vaikka ei olisi
elänyt niiden kuvausaikaan. Tämä johtuu ensinnäkin siitä, että Demyn kokema ja
reflektoima nostalgia välittyy elokuvista. Niiden fantasiamaailma on
yhdistelmä1960-lukua, klassista ja ajattomuutta.

Elokuva huipentuu karnevaaleihin Kuva: Jouni Heinonen


Uskon myös, että Michel Legrandin musiikki herättää nostalgiaa ranskalaisen
uuden aallon jälkeen syntyneillekin. Olemme kasvaneet, oppineet historiaa ja
biologiaa sekä matkustaneet avaruuden ääriin Legrandin sävellysten siivittämänä
Olipa kerran… -sarjojen parissa.


Ironista, että Rochefortin tytöt tarjoaa kivan ja kevyen vastapainon Cherbourgin
sateenvarjoille, ja vain pari kuukautta ensi-illan jälkeen tapahtui tragedia.
Françoise Dorléac ajoi autokolarin, joka riisti häneltä hengen. Siskoista
nimenomaan hän oli ensin matkalla elokuvatähteyteen, ja Catherine Deneuve
ajautui mukaan jalan jäljissä.


Rochefortin tytöt ikuistaa lyhyen hetken historiassa. Se on aikakapseli, joka
näyttää menneen ajan mielikuvituksen ja romanttisen fantasian kautta.
Rochefortin tytöt on mainio lähtökohta elokuvataiteen tutkimiselle
audiovisuaalisina teoksina. Demyn elokuvista innostuin itsekin tutkimaan
elokuvia uudesta kulmasta varhaisessa vaiheessa.

Jouni Heinonen image

Kirjoittaja: Jouni Heinonen

Medianomi-opiskelija, elokuvatoimittaja, animaatioharrastaja ja dokumentaristin alku.
Kirjoittanut kirjaan Peilin takana: Elokuvan historia(a) 1874— 2020 sadoista
elokuvista ympäri maailman. Ohjannut ja käsikirjoittanut dokumentin käsin tehdyn
suomalaisen animaation tilasta. Kirjoittaa ja kuvittaa. Kerää vinyylejä ja
videokasetteja. Pelaa videopelejä ja juo kahvia.

Kirjoittajan sivu

Kulttuurimedia.fi

Kulttuurimedia syntyy monipuolisten ammattilaisten käsistä

Mediaa toteuttavat kymmenet oman alansa ammattilaiset, vierailevat kirjoittajat, kulttuurin kuluttajat sekä kriitikot.

Yhteystiedot

Lisäätietoa

[email protected]

Mainokset ja materiaali

[email protected]

Markkinointi ja matkailu

[email protected]

© 2024 Kulttuurimedia.fi