Räväkkä boogie Suistolla, Sheryl Youngblood
Suiston sunnuntai-iltaa oli elokuun neljäntenä sulostuttamassa Sheryl Youngblood, pitkän linjan
blues- ammattilainen Chigacosta, Highway- yhtyeen säestämänä. Tupa oli jo varsin täynnä, kun
vaapuin sisään ja asettauduin väijyntäpaikalleni.
Pari ensimmäistä kappaletta soiteltiin bändin toimesta, jotta yleisö olisi riittävästi liekeissään itse
artistin saapuessa ja olihan se varsin liekehdityttävää soitantaa. Sellaista juurevaa, ärhäkkää
bluesia, jota kuunnellessa tekee mieli laittaa aurinkolasit silmille, kirkkaanpunaista huulipunaa
huuliin ja kävellä hitaasti korkeissa koroissa edestakaisin. Savuke siihen vielä rekvisiitaksi.
Sellaista bluesia.
Sitten oli Sherylin vuoro. Rempseä, rehevästi naurava nainen otti lavan haltuun, nauratti yleisöä,
lietsoi bändin raivokkaaseen menoon ja lauloi hävyttömän messevästi. Siten kuin gospeltaustainen
bluestaitaja vain osaa laulaa, messevä lienee kuvaavin termi tässä yhteydessä. Kadehdittavat pillit,
raapustin kirjaani Sherylin revitellessä. Juuri tällainen suorastaan rajattomalta kuulostava ääni,
varmoine fraseerauksineen ja tummine, juurevine sävyineen saa ihokarvani sojottamaan kaikkiin
ilmansuuntiin ja aivo-osasto alkaa suoltaa listaa kappaleista, joita olisi mäheä kuulla juuri tämän
äänen tulkitsemina.
Meininki innosti ahterin ylös penkistä, karkelo oli väistämätön ja jos sanat olisivat olleet hallussa,
olisi yhteislaulukin irronnut, siinä määrin innostavasti lavalla rellestettiin. Youngbloodin ääni toimi
loistokkaasti niin perinteisessä bluesissa kuin romanttisemmissakin tunnelmissa, kerrassaan
siirappinen rakkauslaulu kuulosti aivan yhtä särmikkäältä ja ärhäkältä kuin setin menevämmätkin
rallit.
Tovin tauon jälkeen saatiin toinen setti samaa lajia, joskin äänetön toiveeni tunnistettavista
kappaleista laulupuolta ajatellen, oli kiirinyt telepaattisesti eteenpäin. Sheryl kutsui nimittäin yleisön
laulamaan kanssaan Stand by me:n ja yleisöhän lauloi. Päät punaisina. Tai minä ainakin, en
tarkistanut muiden päiden väriä, mutta laulua kuului kyllä muualtakin kuin omasta naamastani.
Lisättäköön vielä, että pitkästä aikaa kuulin jonkun muunkin käyttävän termiä ”ralli”
musiikkikappaleesta puhuttaessa, Highway- bändin jäsenen toimesta ja se ilahdutti kovin.
Sheryl oli lavalla kuin kotonaan, nauroi ja nauratti rämäkästi useaan otteeseen ja kaiken kaikkiaan
boogie oli hyvin, hyvin iloinen ja riehakas. Lopuksi hän istahti rumpujen taakse ja näytti että
hävyttömän messevä lauluääni ei suinkaan ole hänen ainoa musikaalinen meriittinsä. Kerrassaan
mahtava tapaus tämä Sheryl Youngblood, mietin, kaikin puolin vaikuttava ja välitön ilmestys.
Kotiin vaaputtuani lisäsin muutamia hänen rallejaan spotifyn soittolistalleni ja soin ajatuksen sille
hävyttömän hienolle paljettiasulle, jossa hän esiintyi. Se viimeisteli ärhäkän kokonaisuuden. Hieno
ilta, kaikin puolin. Lisättäköön vielä sekin, että jo seitsemältä alkanut tykittely oli aivan erityisesti
allekirjoittaneen mieleen, sitä oli jo hyvissä ajoin nukkumahommissa maanantaiaamun
herätyskelloa ajatellen. (Voiko keski-ikäisemmältä enää kuulostaa?)
