Sadun mukaan lempinimensä saanut Anja on aikuisuuden kynnyksellä oleva nuori nainen, joka joutuu ensimmäistä kertaa pärjäämään itse maailman poluilla, jotka ovat täynnä ”susia”, eli miehiä, joilla ei ole pelkästään hyvät mielessä. Hauholaisesta koulukotimaailmasta siirrytään loppua kohden ison metropolin sykkeeseen, pääkaupunkiseudulle, kuin se olisi tavoiteltava smaragdikaupunki, jossa pääsee juomaan kolajuomia ja soittamaan jukeboxeja.

Millainen on Anjan henkinen matka, ja opitaanko siitä mitään? Elokuva ei vedä yhtä selkeitä johtopäätöksiä kuin opettavainen satu, vaan heijastaa ennemmin aikakautensa muutoksia nuorissa ja yhteiskunnassa. Pääpaino on koulukodin tytöillä ja heidän kokemustensa tai kokemattomuutensa vertailulla.

Punahilkka on yksi ensimmäisistä moderneista suomalaisista elokuvista. Karkeasti ottaen suomalainen elokuvahistoria jakautuu kahtia 1960-luvun puolivälin jälkeen. Ennen sitä painotus oli liukuhihnatuotetulla Suomi-Filmillä, maalaisromantiikalla, sotilasfarsseilla ja puupäähuumorilla.

Muutosten vuosikymmenen alkuun mahtui siirtymävaiheen elokuvia, kuten Kuu on vaarallinen (1962), joka sisältää modernin nuorisokuvauksen rohkeutta, mutta tekee sen vanhan maailman film noirihtavalla tyylillä. Muutos elokuvassa ja musiikissa kulkivat 1960-luvulla käsi kädessä. Ja muutos oli valtava.

Vuosikymmen oli leimallisen aatteellinen. Punahilkka on ilahduttavan karsittu ajalleen tyypillisistä merkityksistä ja julistamisesta. Kristiina Halkola kerkesi kyllä julistaa muissa töissään. Elokuva on aidon nuorisokuvauksen tuntuinen, urbaani punahilkka. Siinä on kasvukipua ja uhmaa. Toki nykypäivänä samanlailla käyttäytyviä nuoria ei ihan yhtä herkästi leimattaisi ongelmanuoreksi. 

Kristiina Halkolan oli suomalaisen elokuvan uuden aallon kasvot. Punahilkassa hän on teoksistaan eniten keskipisteenä. Korostaakseen uutta ja vanhaa maailmaa, vanhemman miehen roolissa nähdään Lasse Pöysti, Suomisen Ollina tunnettu entinen lapsinäyttelijä, johon identifioituu 1940-50-luvun viattomuuden ajan poikamaisuus. Suomisten maailma on eri vänkää tai kenkkua, Punahilkassa puhutaan raiskauksista ja sukupuolitaudeista.

Jos aikakausien eroavaisuudet eivät ole tuttuja, tehdään pieni havainnollistava listaus. Vanhan maailman elokuva oli mustavalkoista, kaavamaista, hillittyä, studiossa kuvattua, klassisesti meikattua ja puvustettua, ja ennen kaikkea korrektisti puhuttua. Punahilkka on kirjavan värikäs, kaavoja rikkova, ronski, rohkeasti ulkokuvia käyttävä, hippi-tyyliin meikattu ja puettu, ja mikä merkittävintä: siinä sanotaan suoraan vittu, kyrpä, huora, paska.

Kun vanhassa maailmassa kerättiin kiiltokuvia kiltisti vihkoseen, uudessa vuorataan seinät paheellisilla rock-tähtien kuvilla. Ennen kuunneltiin, mitä vanhemmat opettivat, nyt kuunnellaan, mitä Jimi Hendrix ja Ringo Starr opettavat. Paheet, seksi ja kirosanat löivät isosti läpi 1960-luvulla ja Punahilkan koulukotimaailma on yksi sen osaston uranuurtajista kotimaisen elokuvan saralla.

Parasta elokuvassa on ilman muuta ajankuva ja nuorisokuvaus. Dramaattinen silmämeikki yleistyi Twiggyn, Cherin ja muiden esimerkillä, ja Punahilkassa nähdään hyvällä tavalla yliampuvia esimerkkejä mm. maalatuista ripsistä. Elokuvassa nähdään myös mahdollisesti kotimaisen elokuvan ensimmäinen kirkkovene. Tässä on nuorille muistutus siitä, kuinka vanhempamme tai isovanhempamme eivät lopulta olleet niin erilaisia kuin voisi kuvitella.

Arvo suomalaiselle elokuvakulttuurille:

Punahilkka ei juuri kalpene muille 1960-luvun puolen välin jälkeen tehdyille nuorisokuvauksille ja uudelle aallolle. Toisaalta, ilman sitäkin olisi kotimaisessa elokuvassa uusi aikakausi alkanut. Jörn Donnerin, Risto Jarvan ja Jaakko Pakkasvirran elokuvat sekä tietenkin Mikko Niskasen Käpy selän alla (1966) muistetaan paremmin. Punahilkka on jäänyt hieman paitsioon, ehkä siksi, että se on Timo Bergholmin ainoa teatterilevitykseen tehty elokuva.

Arvo Hämeenlinna-arkistomateriaalina:

Elokuva on kuvattu pääosin Hauholla, Hovinkartanolla ja sen ympäristössä. Välillä juostaan pitkin Kotkonniemen metsiä ja pulahdetaan (tai osa on pulahtamatta) Vähä-Roineen hiekkarannalla. Jos paikat ovat tuttuja, paikallismaisemista ja miljöistä saa nauttia hyvin ison osan elokuvasta. Vasta loppua kohden poistutaan kohti pääkaupunkiseutua.