Elokuva-ala on tunnetusti nepotismin ja sisäpiiriläisyyden leimaama. On ymmärrettävää, että joidenkin tunnettujen tekijöiden lapset haluavat ottaa pesäeroa vanhemmistaan ja käyttää nimeä, joka ei muistuta heidän sukulaisistaan. Tämän syyt tuli jälleen kivuliaan selväksi, kun Arto Nyberg tenttasi Severi Kouvusaloa hänen isästään, ja lopulta sekoili kysymälle uudesta Pekko-elokuvasta.

Severin nimi oli minulle täysin tuntematon ennen kuin astuin saliin katselemaan Pepe Willbergistä kertovaa dokumenttia. Poistuttuani voin sanoa tulleeni faniksi. Severi on todella lupaava dokumentaristi, ja tämä hänen esikoisohjauksensa pesee mennen tullen valtaosan musiikki- ja muistakin dokumenteista, olivatpa ne kuinka kokeneilta tekijöiltä tahansa.

Dokumentin draamankaari, ilot, surut ja nolot hetket on saatu hienosti tasapainoon. Kronologisesti edetään Pepen uran alkuvaiheista tähän päivään, samalla rakentaen useita sivujuonteita, jotka todellakin lunastavat paikkansa loppuhetkillä. Dokumentti ei kaihda tuoda esille hetkiä, joille on vuosien varrella naurettu ja surkuteltu, hajamielisistä kisaohjelmista sketsisarjoihin.

Pepe-dokumentti ei ole pelkästään elokuva Pepestä, vaan kaikista niistä pepeistä, jotka eivät halua tuoda itseään esille tai myydä itseään väkisin. Pepe on yksi suomalaisen musiikin suurimmista lahjoista, mutta silti esillä ovat usein vain ne äänekkäimmät. Pepen renessanssi alkoi yhteistyöstä Saimaan kanssa, josta hänet viimein palkittiin kultalevyllä.

Kultalevy oli Pepen suuri haave. Onkin hieman paradoksaalista, että mies, joka tekee asiat omaehtoisesti, ei halua olla esillä eikä miellyttää väkisin, otti tavoitteekseen tavoittaa mahdollisimman laajan yleisön. Toisaalta, jos valtavan pitkästä ja kattavasta urasta ei ole saanut tiettyä konkreettista tunnustusta, sitä voi katkeroitua.

Pepe voisi toki olla katkera monestakin asiasta, kun puhutaan tunnustuksista ja menestyksestä. Hän on kuitenkin tietoisesti kieltäytynyt suuren maailman meiningistä. Jos Pepen ympärillä ei olisi ollut näitä esillä olevia henkilöitä, jotka aika ajoin nostivat hänet projekteihinsa, olisiko hän koskaan noussut uudestaan esille 1960-luvun jälkeen?

Dannysta Mestareihin ja Saimaaseen – Pepe on haettu toistuvasti kantamaan uusia äänityksiä ja live-esityksiä. Dokumentissa nähdään joukko kollegoita uran alkuajoilta aivan viime vuosiin asti. Kun kyseessä on näin sulkeutunut ja pidättyväinen henkilö kuin Pepe, Severi on osannut vetää oikeista naruista ja saanut hänet keskustelemaan kollegoidensa kanssa, välttäen perinteisen haastattelun kaavan.

Ystävien ja tuttavien läheisyydessä Pepe päästää irti koomisen lakonista ja kyynistä dialogia, joka tekee elokuvalle todella hyvää. Missään vaiheessa Pepestä ei tehdä surullista epäonnistujaa eikä haeta sympatiapisteitä, mihin huonompi ohjaaja olisi saattanut sortua. Elokuva on rehellinen, tasapuolinen, hauska ja liikuttava, ja monille samaistuttavakin. Se on täynnä Pepen parhaita vuosikymmenten ajalta.

Dokumentin alkupuoli on informaatiopainotteisempi, ja siinä käydään läpi, kuka Pepe on ja palataan uran alkuvaiheisiin vielä parissamme olevien muusikoiden kanssa. Loppua kohden tarinalinjat sidotaan yhteen ja päädytään liikuttaviin finaaleihin.

Kamera seuraa Pepen ja Saimaan matkaa takahuoneesta lavalle ällistyttävän intiimillä tavalla, kuin olisi itse paikalla seuraamassa. Kaiken kuulemamme jälkeen lavalle nousemisessa on valtava lataus. Katsojan ei anneta selviytyä tunteikkaasta kohtauksesta, kun jo Pepen voimakas loppuesitys kajahtelee ja koko dokumentti vedetään yhteen.

En keksi mitään, minkä olisin toivonut olevan toisin. Pepen lapsuus sivuutetaan nopeasti, ja parisuhteesta kerrotaan vielä vähemmän. Fokus on Pepen urassa ja siihen liittyvissä ihmisissä ja tapahtumissa, ja tämä toimii erinomaisesti juuri näin. Olen itsekin kuunnellut oman osani Jormas-aikaista Pepeä, mutta katsellut vain vinyylin kannesta. Alkuajoista on yllättävän paljon arkistomateriaalia, ja on ilo nähdä, kun hahmot heräävät eloon kankaalla.

Elokuva antaa aivan varmasti katsojalle paljon, oli aihe sitten tuttu tai tuntematon. Kävin katsomassa dokumentin henkilön kanssa, joka oli elänyt Pepen uran alkuaikoja 1960-luvulla, ja perspektiivimme ovat varmasti erilaiset. Molemmat kuitenkin pidimme elokuvaa todella onnistuneena. Musiikkidokumenttien diggarina toivoisin, että näin voisi sanoa useamminkin.