Penttilae : ” I wish someone told me that”
Helsinkiläinen kitaristi/säveltäjä Penttilae , joka tunnetaan parhaiten Karri Koiran yhtyeestä, julkaisi I wish someone told me that- nimeä kantavan albuminsa perjantaina 16.1. Mukana albumiprojektissa oli basisti Matt Parker, kokenut brittiläinen sessiomuusikko. Penttilaen tuotantoa kuvaillaan saatesanoissa kiehtovaksi sekoitukseksi neo-soulia ja jazz-fuusiota, alternative rockilla, funkilla ja klassisellakin maustettuna. Ja itse artistia kuvailaan sanoilla virtuoosi ja multi-instrumentalisti. Usein, kun näitä sanoja käytetään, kiipeää olkapäälle pieni paha piru kuiskimaan, että nyt tulee sitten levyn täydeltä käsittämätöntä ujellusta ja kummaa kolinaa. Niin kiipesi nytkin, asettui siihen hupparin olkasauman päälle mukavasti istumaan ja nyökytteli tietävästi. Kyllä, nyt tulee mukataiteellista räimettä, se väitti ja hehkui ilkeän punaisena. Mulkaisin pirua epäilevästi ja ujellukseen varautuneena klikkasin levyn soimaan.
Helpotuksekseni Penttilae näpäytti käsittämättömällä ujelluksella pelotelleen pirun olkapäältäni heti ensimmäisen rallin alkutahdeilla. It doesn´t really matter lähtee liikkeelle kasvatellen dramaattista elokuvasoundtracktyyppistä aihiota, mutta tekeekin täyskäännöksen ja tanssilattian valot syttyvät. Kerrassaan riemastuttava discotyyppinen, groovaava ralli täyttää pään ja saa kuulijan sekä hymyilemään, että hytkymään. Odottamaton käänne tekee rallista heti astetta ilahduttavamman, kukapa ei pitäisi yllätyksistä. Olkapäältä pudotettu pieni paha piru poistuu huoneesta paiskaten oven kiukkuisesti kiinni perässään.
Levyltä ei siis löydy ensimmäistäkään käsittämätöntä ujellusta tai kummaa kolinaa sisältävää biisiä, kappaleet ovat tiiviitä, tehokkaan napakoita ja juuri täydellisen pituisia. Ei kymmenien minuuttien eepoksia, vaan juuri sopivia, parin-kolmen minuutin biisejä. Oikea annostelu on kaiken a ja o, myös musiikissa. Ja koska olen helposti kyllästyvä tuuliviiri, ilahdun aina suunnattomasti monipuolisuudesta ja toisistaan poikkeavista ralleista. Saatesanoissa luvattiin kappaleiden vievän kuulijansa kesäiltoihin, jazzfestareille, tunnelmallisille klubeille ja kahviloihin. Allekirjoitan kaikki ja lisään vielä moottoritien; Cruising for bruising- nimeä kantava kitarailottelu on nimittäin sellainen ralli, jonka laittaisin ehdottomasti soimaan ajaessani aamusella töihin pitkin pimeää moottoritietä. Sellainen mieltä lataava, positiivisuuden airut on ehdottomasti se.
Erityisen tunteita herättävä kappale taas on For someone who just arrived. Kyseinen kappale on omistettu artistin tuoreelle jälkikasvulle, biisi on syntynyt tulokkaan päiväunien aikana ja tottakai se pitää kuunnella vauvafiltterin läpi. Sitä voi suorastaan nähdä miten iskä kitaraa näppäillen katselee nukkuvaa vauvaansa ja leikkisän iloinen, mutta samalla kaunis melodia kuvaa sitä aikajanaa, jota tuore isä mielessään käy läpi. Miten se pieni tuhiseva nyytti kasvaa, kehittyy ja pian jo juoksentelee. Tässä kohtaa totta kai omat, jo aikuisiksi ehtineet, käväisevät mielessä ja täytyy pieni kyynel pyöräyttää ilmoille. Ihastuttava kappale, erityisesti taustatarinan tietäen.
Viimeisessä kappaleessa itse vauva pääsee myös ääneen ja liikuttava jokellus yhdistettynä reippaasti pumppaavaan boogieen ja kikkailevaan kitaraan viimeistelee kokonaisuuden. Kulttuurikyylä piirtää muistivihkoonsa suuren plussan, ei ujelluksia tai kolinoita, saati ylipitkiä eepoksia, vain ilahduttavaa, hyväntuulista, taitavaa soitantaa ja vauva. Ilahduttava, jokeltava vauva. Suosittelen.
