Mitä kaikkea voimme kannatella?
Taidelainaamon Ikkunassa on huhtikuussa esillä tyylikäs kokonaisuus Willem Krijgsmanin saviveistoksia ja
suurikokoinen värikynillä toteutettu teos. Ensivilkaisulla, ja vielä useammankin vilkaisun jälkeen,
kokonaisuus saa ajattelemaan kirkkoa, uskontoa ja keskiaikaa – olematta kuitenkaan uskonnollinen. Kyse
on pikemminkin visuaalisista viittauksista uskonnollisten teosten, vaikkapa alttaritaulujen, sommitelmiin ja
estetiikkaan. Krijgsman kertookin näyttelytekstissä inspiroituvansa ja lainaavansa taidehistoriasta ja
luonnehtii teoksiaan ”intertekstuaalisiksi kollaaseiksi”.
Värikynillä (miten virkistävää!) taidokkaasti toteutettu suuri piirustus Swan Song esittää naishahmoa, jonka
ääriviivojen sisään, syliin tai helmoihin, mahtuu kirjava joukko ihmishahmoja: eri ikäisiä, eri sukupuolia,
erilaisia ihonvärejä. Monen asento on kumara, kasvojen ilmeestä päätellen joko murheesta tai autuudesta.
Jään miettimään, mitä kaikkea teoksen nainen kannattelee harteillaan ja sylissää: hänellä näyttää olevan
vastuullaan kaikki nämä ihmiset, ja lisäksi naisen harteilta valuvaa kaapua koristavat esimerkiksi ristit,
pääkallo ja silmät. Naisen helmojen alta pilkistää punainen joutsen, joka tuntuu viittaavan Kalevalaan ja
Tuonelan joutseneen. Kannatteleeko naisparka koko maailmaa sylissään ja harteillaan – elämää ja
kuolemaa, ja kaikkea siltä väliltä? Teoksen tunnelma ei kuitenkaan ole synkkä, vaan pikemminkin
rauhallinen, työteliäs. Nainen on tässä hommassaan, mitä ikinä se sitten onkin, ja ihan hyvin se näyttää
sujuvan.
Piirustuksen eteen on aseteltu viisi ihmispäitä esittävää saviveistosta. Kaikki päät ovat erilaisia ja niiden
kasvot, varsinkin huulet, äärimmäisen ilmeikkäät. Jokaisen silmät ovat suljetut, ja hahmot ovat kallistaneet
päänsä hieman yläviistoon kuin haaveillen, nukkuen, muistellen, tai kenties kuolleina. Surrealistisiakin
piirteitä veistoksissa on: yhden korvasta kasvaa punainen ruusu, toisen pään ympärille on kiertynyt kuin
sädekehäksi apinan hahmo. Krijgsman itse kertoo veistostensa olevan ”spontaanisti muotoiltuja
muotokuvia, joissa ihminen tunteineen on aina lähtökohtana”. Ymmärtääkseni hän ei muotoile veistoksia
mallista vaan muistoistaan ja tunteistaan ammentaen. Ehkä tämä selittää, miksi veistosten kasvot näyttävät
epämääräisen tutuilta: niihinkin lienee suodattunut vaikutteita taidehistoriasta, ja ovathan ihmisten
kasvoilla vaeltavat tunnetilat, joita veistokset kuvaavat, meille kaikille tunnistettavia.
Tutkiessani veistoksia nenä kiinni ikkunassa ohi kävelee taapero aikuisen käsipuolessa, osoittaa teoksia ja
huudahtaa: ”Tossa on tommosia!” ”Joo, siinä on semmosia”, aikuinen vastaa ja vetää taaperon eteenpäin.
Mikä menetetty mahdollisuus! Olisipa meillä aikuisilla aikaa ja osaamista pysähtyä, nostaa lapsi teosten
tasalle ja kysyä: Mitä sinä näet näissä? Mitä sinulle tulee mieleen? Mistä tykkäät? Mistä et? Ja kaikki
vastauksethan ovat oikein: taiteessa voi nähdä monenlaista, myös paljon sellaista, jota taiteilija ei itse ole
tarkoittanut tai mitä joku muu ei näe. Eikö juuri siinä ole taiteen voima? Se on avoin tulkinnoille, huokoinen
ja ihanalla tavalla epämääräinen ja kiveen hakattuja merkityksiä pakeneva asia maailmassa, joka rakastaa
erilaisten totuuksien ja ideologioiden junttaamista liikkumattomiksi paikoilleen. Taide vastustaa
merkitysten mustavalkoisuutta koko olemuksellaan, ja joskus tuntuu, että juuri lapset ymmärtävät tämän
parhaiten, sillä heille ei ole vielä kerrottu, miten taidetta ”pitäisi” tulkita.
Pohditko itse usein taiteen äärellä, miten tämä pitäisi ymmärtää? Annan sinulle nyt virallisesti luvan: jätä
tämä kysymys museon, gallerian tai esitystilan ulkopuolelle. Monen rakennuksen ulko-oven suusta löytyy
roskis, työnnä ajatus sinne. Ajatuksen tilalle saat tästä myöntämäni virallisen luvan olla oman
taidekokemuksesi paras asiantuntija; voit vaikkapa tulostaa ja säilöä sen lompakkoosi:
Ole hyvä!
Willem Krijgsmanin teoksia Taidelainaamon Ikkunassa (Hallituskatu 14, Linnankadun puoli, 13100
Hämeenlinna) 23.4.2024 asti.
