Metsiä ihmisten ehdoilla
Kulttuurikonttorin Gallerian uusin näyttely esittelee tällä kertaa tamperelaisen valokuvataiteilijan Hans Viebrockin näyttelyn ”Epätäsmällisiä alueita”. Näyttely koostuu 11 valokuvan sarjasta ”Epätäsmällisiä alueita: spinoraama, 2023–24”.
Näyttely käsittelee nimensä mukaisesti alueita tai olosuhteita ja niissä vallitsevaa täsmällisyyden ja epätäsmällisyyden tai järjestyksen ja epäjärjestyksen välisiä suhteita. Teoksissa olosuhteeksi, jossa liikutaan ja jota kuvataan, on valikoitunut metsä ja järvimaisema. Valokuvissa nähdään pääosin melko arkisen oloista suomalaista teollisuusmetsää – ohuehkoja puita tasaisin välimatkoin, neulasensa pudottaneita paljaita, törröttäviä oksia, sammalpohja. Teoksissa kuvattu luonto ei siis ole mitenkään ihmeellistä tai salpaa henkeä kauneudellaan: se on kenelle tahansa kaupungissa asuvalle suomalaiselle tuttua lähimetsää, metsämaiden makaronilaatikkoa. Se tyydyttää asfaltoituja katuja tallaavan kaupunkilaisparan akuutin luonnonnälän, mutta mikään mullistava elämys tällainen metsä ei ole. Näyttelytekstissä taiteilija kertookin kuvaavansa usein ”yhteiskunnan reuna-alueille kätkeytyvillä ’unohdetuilla’ alueilla”, joita tällaiset metsätkin omalla tavallaan edustavat. Toisaalta on huomattava, että alueen ovat unohtaneet vain ihmiset: metsää asuttaville eläimille ja kasveille alue on täysin läsnä ja mitä konkreettisimmalla tavalla olemassa ympäröivinä elinolosuhteina.
Näyttelyn valokuvateoksissa metsän seasta erottuu kaikissa kuvissa myös epätarkka ihmishahmo, joissain sama hahmo monistettuna samaan kuvaan useamman kerran. Valokuvissa siis kuvaan rajattu metsä erottuu tarkasti, kun taas ihmishahmo on epäselvä, ääriviivoiltaan liukuva, joskus jopa hieman läpinäkyvä. Jäin kovasti miettimään ihmishahmojen roolia näyttelyn teoksissa. Niiden epätarkka hahmo muodostaa kontrastin metsän realistiselle tarkkuudelle (joskin osassa kuvista metsän väritystä on muokattu todellisesta poikkeavaksi, esimerkiksi violetiksi). Kuvista, joissa sama hahmo esiintyy metsän lomassa moneen kertaan, tulee kummallinen olo: kuin tarkkailisin metsänhengen tai metsätontun salaisia liikkeitä metsässä tai olisin muuten vain yliluonnollisten näkyjen äärellä. Toisaalta ihmishahmo on kuville välttämätön: ilman sitä ne olisivat vain valokuvia ihmisen muokkaamasta, hyvin tavallisen näköisestä metsästä. Ehkä ihmishahmo viittaakin ihmisten rooliin siinä, millaiseksi valokuvien metsä on muodostunut? Sen lisäksi, että metsä näyttää useimmissa kuvissa teollisuusmetsältä, teoksissa vilahtelee muitakin merkkejä ihmisen läsnäolosta: puuhun kiinnitetty linnunpönttö, metsään muodostuneen lammikon pinnan alta erottuvat laudankappaleet, järvimaiseman vastarannalla piirtyvät tie ja kerrostalo.
Näyttelyn valokuvasarjassa on myös muutamia teoksia, joissa metsämaisema on kiepautettu 90 astetta akselinsa ympäri tai maisema ikään kuin peilautuu teoksen puolesta välistä niin, että yläosan muodostaa niin sanottu tavallinen maisema ja alaosan peittää sama maisema peilikuvana, ylösalaisin. Näissä kuvissa metsä siis kahdentuu, ja vain maiseman toisesta puolikkaasta on löydettävissä edellä kuvaamani epätarkka ihmishahmo. Kohtaan, jossa maisema peilautuu, muodostuu kiinnostavia, kauniita ja yllättäviäkin muotoja (erityisen upea on teos, jossa leikkauskohtaan minun silmissäni muodostui aivan selvästi vulva), mutta muuten en saanut täysin kiinni, millaisia merkityksiä maisemien kahdentamisella ja kiepauttamisella tavoitellaan.
Kaiken kaikkiaan näyttely sai pohtimaan toistoa ja sitä, mitä se saa aikaan taideteoksissa. Sarjan valokuvissa toistuu melko samankaltainen metsämaisema (erojakin toki on: järvimaisema poikkeaa muista selvästi, samoin metsämaisema, jossa etualalla on suuri puu kummallisen muotoisine runkoineen), ja eri teosten maisemassa nähdään samankaltainen ihmishahmo yhtenä tai monistettuna. Mitä toisto siis tässä tapauksessa tuottaa? Ehkä tunteen jatkuvuudesta, samankaltaisuudesta, ilmiön laajuudesta. Pohtiessani nyt teoksia tuntuu, kuin nuo geneeriset lähimetsät, epätäsmälliset alueet, valtaisivat koko ajan lisää alaa – sikäli, kun niitäkin ei ole hakattu uuden asuinalueen tai tuotantolaitoksen tieltä. Kuinka monta prosenttia Suomen metsäpinta-alasta onkaan koskematonta luonnontilaista metsää? Tarkistan asian: vuonna 2023 sitä on ollut noin kolme prosenttia. Ilman yhteyttä luontoon, jota ihminen itse ei ole muokannut – onko edes mahdollista tuntea itseään tarkkarajaiseksi?
”Epätäsmällisiä alueita” Kulttuurikonttorin Galleriassa (Lukiokatu 16) 20.5.2025 asti.
