Tämä on ensimmäinen osa tekstisarjasta, joka käsittelee Rauni Mollbergin teatterielokuvia. Mollberg syntyi Hämeenlinnassa vuonna 1929 ja aloitti jo koulupoikana paikannäyttäjänä Raatihuoneenkadun Satulinna-elokuvateatterissa (Urmas A. Hilapielin Kino-Suomi — Elokuvanesittämisen historia 1896—2021 -kirjan mukaan). Hän ohjasi lukuisia televisioelokuvia ja -dokumentteja, mutta teatterielokuvia hän teki vain kuusi— ne puhuttivat senkin edestä.

Mollberg oli ristiriitainen hahmo, ja hänen elokuvansa jakoivat mielipiteitä. Hänen teatterielokuviensa katsojamäärät vähenivät elokuva elokuvalta: ensimmäistä elokuvaa kävi katsomassa yli 700 000 ihmistä, mutta viimeisen kohdalla iltalehdistö raportoi: ”teatteriin ei tullut yhtään katsojaa!”

Mollbergin työskentelytavat herättivät kohua, ja nykyään ne tuskin enää olisivat hyväksyttäviä. Dokumentti Molle – ohjaajan muotokuva akateemikko Rauni Mollbergista (1991) alkaa lavastaja Ensio Suomisen sanoilla: ”Hän on henkilönä tavattoman vaikea, inhottava suoraan sanoen […] niin korkeatasoinen ohjaaja, että häneltä on siedettävä mitä muilta ei viitsi sietää.”

Ristiriidat jatkuvat elokuvien sisällä. Limittäin taittuu upean maalauksellisia kuvia ja räikeän rumaa inhorealismia. Askeettisissa maisemissa käsitellään rikkinäisten ihmisten sielunmaisemia. Elokuvat juhlivat elämäniloa yhtä vahvasti kuin ne iskevät maan mutaan. Mollberg kuvaa maalaiselämää, mutta kaukana on perinteinen suomifilmin maalaisromantiikka—tilalla on mustalla huumorilla valeltua rujoutta.

Mollbergin näyttelijät ovat kuin kirveellä veistettyjä ja hamarapäällä koulittuja, mikä tekee heistä persoonallisia ja oudolla tavalla sekä samaistuttavia että etäisiä. Suomalaisen elokuvan suurimpia helmasyntejä ovat olleet ontot pääroolit. Tekosyyksi salkkarimaisille roolisuorituksille ei kelpaa amatöörinäyttelijät, sillä Mollbergin parhaat tähdet ovat olleet kokemattomia.

Maa on syntinen laulu kertoo lappilaisen syrjäseudun pienestä yhteisöstä, jossa 18-vuotiaalle Martalle alkaa heräämään himoja, joita kylän äijät ovat kilvan täyttämässä. Loppu on dokumentaariseen realismiin pyrkivää kuvausta 1940-luvun lappilaiskuplasta. Mollberg löysi pääosan esittäjänsä, Maritta Viitamäen, ravintolasta, jossa tämä toimi tarjoilijana.

Naturalismi on keskeinen elementti Mollbergin elokuvissa. Lämminsävyiset kuvat koostuvat puusta, heinästä, järven pinnasta ja värisevästä lihasta. Syntymä ja kuolema, työ ja vapaa-aika ovat luonnollinen osa elämää. Näistä elementeistä Mollbergin elokuvat rakentuvat, ja ne ovat esteettisesti upeita.

Monessa kohtaa naturalismi on kuitenkin vain kiertoilmaus sille, että Maa on syntinen laulu on kiimainen elokuva. Pillua, pulloa ja poronhoitoa tahdittaa väliin sijoitettu uhkaava kirkkosaarna. Puolet kylänväestä on murtua kun saatanasta ja synnintekijöistä uhotaan pienessä saarnahuoneessa, jossa tuskin happi riittää.

Videojulkaisun kansitaide kiteyttää hyvin, kuinka vaivaannuttavaa elokuvan brutaali naturalismi on. Kuvat ovat kuin nakukuvia perhealbumeista, joita ei haluaisi kenenkään muun näkevän. Samoin naintikohtaukset, jotka loppuvat ennen kuin ehtivät kunnolla alkaakaan. Mitä ikinä se kertookaan suomalaisista, että tämä on yksi kaikkien aikojen katsotuimmista elokuvistamme.

Elokuvaa kävi katsomassa ikärajan puitteissa noin neljännes suomalaisista, ja puolet näkivät sen viimeistään televisiosta. On kuitenkin vaikea kuvitella, että elokuva menestyisi tänä päivänä samalla tavalla. Jos nykyajan nuori kaupunkilainen istutettaisiin katsomaan sitä, tuloksena voisi olla hyvin hämmentyneitä ilmeitä.

Ei sillä, etteikö vanhempikin katsoja kokisi oloaan epämukavaksi elokuvaa katsoessa—niin hyvässä kuin pahassa. Naturalistinen ja dokumentaarinen kuvaus on upeaa, lämpimissä väreissä kylpeminen ihanaa, ja rikkinäiset hahmot kiinnostavia. Dramaturgisesti tapahtumia kuitenkin heitellään pitkin elokuvaa kuin lantaa tunkiolle. Saat mitä saat. Lopulta jotain konkreettisempaa olisi kaivannut, ja mielestäni Mollberg onnistuikin myöhemmin tekemään samankaltaisesta lähtökohdasta mielenkiintoisemman elokuvan.

Pian näemme, kuinka uuden filmatisoinnin käy! Alkuperäinen nauttii edelleen kriitikoiden arvostusta, mutta Mollbergin tyyli ja kerronta ovat jo monille suomalaisille kaukaista maailmaa. Haasteeseen vastaa Mika Ronkainen, jolta voi odottaa rujon siloittelematonta tulkintaa. Onnistuuko hän tuomaan tarinan nykyaikaan, ja kiinnostaako se enää ketään? Arvostan vilpittömästi ainakin riskin ottamista.