Sami Sippola – saksoni
Ville Rauhala – kontrabasso
Janne Tuomi – rummut

Oli kiinnostavaa nähdä Sami Sippola trio täysin toisenlaisessa ympäristössä ja taas uudenlaisen musiikin parissa. Nimittäin kirkossa, soittamassa virsiä sunnuntaiaamuna.

Trio, jonka musiikkiin olen tutustunut poliittista räppiä uhkuvassa konsertissa näyttäytyy kerta toisensa jälkeen uudessa valossa ja joka kerta entistä rohkeampana ja uraa uurtavampana.

En voi olla ylistämättä muusikoiden monipuolisuutta ja tyyliä. Miten jokaisessa paikassa he ottavat tilan haltuun viemättä sitä muilta. Heidän läsnäolonsa kirkollisen messun aikana ei ollut lainkaan outoa tai häiritsevää, he kunnioittivat upeasti sekä kanttoria että kirkkoa, sen traditioita ja sen käyttäjiä.

Rummut, saksofoni ja kontrabasso eivät ole useinkaan kirkollisessa toimituksessa läsnä mutta ne voisivat hyvin ollakin. Musiikki kuulosti entistä syvemmältä, pyhemmältä ja koskettavammalta. Esteettinen kokemus on rinnastettu jumallalliseen kokemukseen ja myös siitä syystä kaikuvasssa tilassa taidokkaasti ja harmonisesti soitettu virsimusiikki loi entistä henkevämmän tunnelman.

Ehtoolliselle mentäessä virsi oli rauhallisempi ja loppua kohden kasvoi hitaasti mutta varmasti niin, että ehtoollisen sanoma tuntui leviävän kehoon, tilaan ja jokaiseen läsnäolijaan.

Ei ole ihme, että ihminen on pyrkinyt yhdistämään kauneuden ja moraalin, usein uskonnollisen sanoman muodossa. Onhan kumpikin kovin yleviä ja upeita asioita. Ongelmaksi tulee se, että miten näitä moraalisia oppeja hyödyntää arjessa, kauneuden ulkopuolella, ilman sitä jumalaista tunnetta, minkä aistien havaitsema kauneus toi kirkossa. Kirkon seinien sisällä on aina helppo tuntea itsensä hiukan paremmaksi ihmiseksi.

Messun sanoma painotti niiden lahjojen käyttämistä viisaasti, harkiten ja rakkaudellla, mitä meille on suotu. Minusta se kuvasi hienosti sitä, miten monipulisesti tämäkin trio tuo musiikkia erilaisena, erilaisille yleisöille mukautuen itse eikä odottaen yleisön mukautuvan musiikkiin. Sellainen työ on hidasta eikä varmasti anna yhtä paljon kuin ottaa mutta yleisöille se on korvaamatonta ja upeaa.

Mieleenpainuvin kirkollinen kappale oli ehdottomasti laulettu synnintunnustus. Se alkoi saksofonilla johon liittyivät muut soittimet hiljaa ja varoen. Piano oli raikas lisä trion soittoon mutta se ei noussut pääasiaksi niin kuin kirkossa yleensä vaan enemmänkin toi kepeyttä joihinkin kohtiin. Kanttorin laulu soi omana instrumenttinaan, joka tietysti harjaantuneen virsien laulajan äänellä toi kirkollista potkua olematta saarnaava tai valittava niin kuin virsille usein on kauneudestaan huolimatta tapana.

”Herra on lähellä niitä, joilla on murtunut sydän” sanoi pappi.

Minä jäin miettimään kaikkia niitä, keiden sydämen taide on murtanut. Lähinnä taiteen tekijöitä, joilta se välillä ottaa kohtuuttoman paljon eikä anna mitään tilalle.