Luontosuhteen äärellä karvaisin aivoin
Hämeenlinnan pääkirjaston Galleriassa on vielä muutaman päivän mahdollista piipahtaa
tutustumassa Minttu Saarisen, Kelyne Reisin ja Elina Vänttisen värikkääseen näyttelyyn
Jossakin jokin aika sitten. Näyttelyssä kohtaavat mytologiat ja luontosuhde maapallon eri
laidoilta: Saarinen ja Vänttinen ovat paikallisia kuvataiteilijoita, Reis puolestaan
brasilialainen taidemaalari, joka vieraili Hämeenlinnassa kesällä nyt toista kertaa Kaputa
ry:n residenssivieraana.
Ensimmäisenä huomioni kiinnittyy näyttelyssä Vänttisen kahteen tekstiiliteokseen, ryijyihin
nimeltään Symbioosi ja Alkumuna. Ne näyttävät pehmoisilta ja kumpuilevat
kolmiulotteisena lankojen massoina, johon haluaisin työntää kasvoni, ehkä vain jäädä
nojailemaan niihin. Vänttiseltä on näyttelyssä lisäksi kaksi paperille toteutettua maalausta,
joiden sävy on huomattavasti synkempi kuin valoisan kepeiltä tuntuneiden ryijyjen:
toisessa karhun hahmo saa hyönteisenkin piirteitä, ja toisessa käydään häilyvää
rajanvetoa suden ja ihmisen välillä.
Brasilialaiselta Kelyne Reisilta on näyttelyssä suurikokoinen akryylimaalaus It’s all about
legends sekä yhdessä Minttu Saarisen kanssa toteutettuja pienempiä teoksia. Myös Reisin
teoksessa ihminen (tai ehkäpä jokin mytologinen ihmisolento) sulautuu luontoon: tasaisin,
kirkkain väripinnoin toteutetussa maalauksessa liehuvatukkainen, tyylitelty naishahmo
kasvaa maalauksen alaosasta kuin yksi kukka tai lehti muiden joukossa – omanlaisensa
symbioosi tämäkin?
Saarisen ja Reisin yhteisteoksissa luonto- ja mytologia-aiheet ottavat aimo harppauksen
surrealistiseen suuntaan: maalauksissa vilahtaa luontoaiheita, kuten kasvien osia, mutta
myös merkkejä ihmisestä, kuten toisiinsa villisti kietoutuneita suita, silmiä ja korvia. Pidän
siitä, miten maalauksissa tekijyys hämärtyy: vaikka osittain onkin mahdollista arvailla, mikä
osa maalauksista on kummankin taiteilijan siveltimestä, on kokonaisuus kuitenkin
yhteinen.
Omia teoksia Saariselta ovat kolme Sieppari-nimistä veistosta ja kolme maalausta, joista
yhdessä Kalevalan Sampo on saanut purskahtelevan kimaltelevan olomuodon ja
kahdessa vietetään mitä kummallisinta teehetkeä irtonaisten, hieman epätoivoisen oloisten
irtonaisten ruumiinosasten voimin. Jään pohtimaan erityisesti karvaisia Sieppari-teoksia,
jotka aiheuttavat jostain syystä itsessäni lievän ällötysreaktion, vaikkei niissä oikeastaan
ole mitään ällöttävää. Niistä tulevat mieleen toisaalta hämähäkinverkkoon takertuneet kimaltavat koppakuoriaset, toisaalta ne muistuttavat vulvaakin. Yhden siepparin karvat värisevät hienoisesti ilmastoinnin aikaansaamassa ilmavirtauksessa. Lopulta tulee
mieleen, että ajatussieppareitakin ne voisivat olla: tältä kuvittelen aivoissani näyttävän, kun
jumitun johonkin turhaan ajatuskehään – kimaltava ajatuskimppu takertuu hermoverkkoihin
ja karvat (varmaankaan aivoissa ei ole karvoja, mutta kyllä meno ainakin omissa
aivoissani usein aika karvaiselta tuntuu) sen ympärillä vain tutisevat.
Istuttuani kirjaston galleriassa jonkin aikaa kirjoittamassa huomaan, että näyttelyssä on
Saarisen, Reisin ja Vänttisen teosten lisäksi yllättäen kaksi luontoaiheista teosta lisää –
niiden tekijää vain on hieman vaikeampi määritellä. Näyttelytilan valkoiset seinät nimittäin
puhkaisee kaksi kookasta, pystysuoraa ikkunaa, joista näkyy pelkkää vihreää: rannassa
kasvavia puita. Mitä kauemmin tilassa istun, sitä vahvemmin ikkunat sälekaihtimien
raidoittamine puunäkymineen asettuvat osaksi näyttelyä omiksi teoksikseen –
kirjastoarkkitehtuurin aikaansaama objet trouvé?
Ikkunat rajaavat maailmasta palan katseltavakseni ja käsittelevät omalla tavallaan
luontosuhdetta, joka omalla kohdallani juuri nyt on tällainen: istun valkoisen tilan laidalla,
puut heiluttelevat hitaasti oksiaan ikkunoiden takana, niiden katseleminen sälekaihtimien
viivaston läpi saa olon matkapahoinvoivaksi. Ympärilläni teokset eivät liiku mutta
kurottelevat kuvainnollisesti kohti luontoa, hipaisevat ja suodattavat sitä, kertovat ehkä
ennen kaikkea ihmisen ihmetyksestä ja hämmennyksestä luonnon äärellä, mytologioista,
joiden avulla ihmiset ovat yrittäneet ymmärtää maailmaa ja itseään. Valkoiseen tilaan
lentää tarmokkaasti suristen suuri pörriäinen: se kaartelee tilan ja sen seinillä riippuvien
teosten keskellä hetken, pörisee sitten matkoihinsa minulle mystisiin pörriäispuuhiinsa.
Minttu Saarisen, Kelyne Reisin ja Elina Vänttisen ”Jossakin jokin aika sitten”
Hämeenlinnan pääkirjaston Galleriassa 11.8.2024 asti.
