Linnajazz- klubi lauantaina 20.9. Kannaste4, Hämeenlinnassa
Kaatosateen puhdistama ilma oli vuodenaikaan nähden varsin lämmintä ja lätäköistä heijastuvat katuvalot loivat hienoista suurkaupunkitunnelmaa kotoisan Viipurintien varrelle, kun vaapuin jazz mielessäni kohti Suistoklubia. Linnajazz- klubilla olisi tarjolla Kannaste4, eli saksofonisti Jussi Kannasteen luotsaama kvartetti. Saatesanojen mukaan hänen viime vuoden lopulla julkaistu debyyttialbuminsa Out Of Self and Into Others (We Jazz) on henkilökohtainen ja syvällinen matka, joka kertoo elämästä, ihmisistä ja musiikin voimasta jakaa hyvää, joten sen suuntaista boogieta odottaen asetuin väijyntäasemiin.
Keikka alkoi soitolla, kuinkas muutenkaan, mutta yllätyksekseni mukaan tulikin puhetta. Kannaste puhui jazzin olemuksesta, siitä, että se opettaa meille miten elää ja niin edespäin. Ilahduttava, kantaaottava ja hyvin odottamaton monologi. Tunnustettakoon tosin, että luulin hetkisen puheen kuuluvan itse ralliin, että kyseessä on eräänlainen räppidzääzz-hybridi, mutta ei se sitten ollutkaan. Ei sillä, etteikö sellainen olisi hyvinkin kiinnostava taiteenlaji. Monologi oli kuitenkin ilahduttava, kuten myös keikan aikana kuullut henkilökohtaisesta elämästä kertovat spiikitkin. Ne toivat artistit ikään kuin lähemmäs kuulijoita.
Itse musiikki sitten, se oli juuri sellaista virtuoosimaista instrumenttien vuoropuhelua ja leikittelyä kuin olin uumoillutkin. Sitä on mukava kuunnella, jokainen instrumentti seikkailee omilla radoillaan, ikään kuin soitellen mitä huvittaa, mutta kuitenkin kokonaisuus on yhtenäinen ja toimiva. Itse ilakoin taas mieli-instrumentistani kontrabassosta, sen läpse resonoi selkärangassa saakka ja muodostaa muhkean, pullean patjan, jonka päällä trumpetti ja saksofoni poukkoilevat harmoniassa. Sellaista musiikkia, jota tekisi mieli hieman karkeloida, mutta kroppa ei todennäköisesti löytäisi sopivia liikkeitä ja lopputuloksena olisi erikoista nykimistä. Karkelo jäi siis väliin ja fokus keskitettiin kuuntelupuoleen.
Kannaste kertoi kappaleiden jälkeen spiikeissään, paitsi tarinoita rallien synnystä, myös soinnuista ja muista soitannallisista seikoista. Tämä oli mielenkiintoista ja valaisevaakin, vaikka kaltaiseni kolmen soinnun keittiökitaristi ei moisia sointuja kuuna kullan valkeana tule soittelemaan, oli silti ilahduttavaa kuulla millaisista osasista mikäkin kappale koostui ja miksi se kuulostaa siltä miltä se kuulostaa. Sanoinko jo että ilahduin?
Illan aikana kuultiin kaksi settiä, joista ensimmäisellä puoliskolla kuultu The Bridge- nimellä kulkeva ralli jäi mieleeni aivan erityisesti. Kappale luikerteli matalalla, ikään kuin uiskennellen sumuisessa vedessä. Selkäpiitä värisyttelevien vispilöiden tullessa mukaan, ei David Lynchin traumatisoima 90-luvun lapsi voinut välttyä Twin Peaks-flashbackilta, joskin Suiston kynttilävalaistuksella ja punaisella sohvalla saattoi olla osuutensa asiaan myös. Kerrassaan kaunis kappale, tämä luikerteleva rakenne etenkin miellytti suuresti, pyöreän, paksun basson kuljettama, soljuva ralli. Sisäinen jazz-ihmiseni ilakoi raivoisasti.
Toinen setti oli astetta ärhäkämpi kuin ensimmäinen, tai sitten sekä yleisö että orkesteri olivat vain päässeet kunnolla tunnelmaan ja se näkyi sekä kuului. Spontaaneja aplodeja ryöpsähteli tuon tuostakin, soittajat lietsoutuivat yhä raivokkaampaan menoon, ikään kuin olisivat avanneet portin toiseen ulottuvuuteen. Summoning the spirit of dzääzz. Hähä. Se oli loistokasta meininkiä ja myös puheosuuksia kuultiin tällä toisellakin osuudella, sisällöltään aivan yhtä ajatuksia herättäviä kuin ensimmäiselläkin. Voisi sanoa, että tämä oli hyvin kokonaisvaltainen jazzkokemus. Enemmän kuin hienoja, virtuoosimaisia tilutteluja, vaikka toki niitäkin oli. Sopivasti.
