Liila Sival Song of the Spruce -metsäpolkua yökerhoon
Jos kuusi laulaisi, miltä se kuulostaisi? Ja mitä se tarkalleen ottaen laulaisi, vetäisikö se täysin palkein iskelmiä vai kenties jotain astetta ärhäkämpää? Liila Sivalin 5.9. ilmestyvältä albumilta” …But I won´t speak before bloom” lohkaistu singlejulkaisu Song of the Spruce päätyi kulttuurikyylän kuulokkeisiin ja kuulemani perusteella kuusimusiikki on jazzia, ripauksella indietä, poppia ja elektronista, mystistä äänimaisemaa.
Kappale alkaa hypnoottisesti, pelkkä vuoroin kuiskiva ja henkäilevä, vuoroin huilumaisesti livertelevä laulu humisevan taustan päällä kasvaa pikkuhiljaa suuremmaksi ja suuremmaksi. Tähän on hyvin helppo kuvitella syvänvihreitä, taivastahipovia kuusipuita huojumaan hyvksyvästi taustalle. Itse artisti kertoo kappaleen saaneen alkunsa Tree Tone- syntetisaattorista, joka imitoi kasvien fraktaalipatterneja kasvattaen ruudulle kasvimaisen visuaalisen rakenteen. Tämän “puusävelen” ympärille rakentui Song of the Spruce.
Hypnoottisesti huojuvat kuusipuut siirtyvät pikkuhiljaa hiipien taka-alalle, kun mukaan tulevat Mikko Antila (piano, syntetisaattori, perkussiot), Nathan Francis (kontrabasso) ja Okko Saastamoinen (rummut). Instrumentit kasvattavat meditatiivisena soljuvan melodian suuremmaksi, jazzimmaksi, jos näin voisi sanoa (voi ja sanonkin) ja lauluunkin ilmestyy ihastuttavaa voimaa ja säröntapaista. Pidän tästä, etenkin lauluun hiipineestä ärhäkkyydestä. Instrumentit maalaavat metsämaiseman päälle klassisen yökerhomiljöön, ikään kuin kuulija olisi astunut metsäpolulta toviksi sisätiloihin nauttimaan musiikista ja kenties lasillisenkin siinä samalla.
Saatteessa kerrotaan kappaleen syntyneen Sivalin palattua Los Angelesista Keski-Suomeen ja luonnon kaukaisuuden kokemuksen syventäneen ymmärrrystä luontosuhteesta. Epäilemättä kontrasti Los Angelesin ja kotosuomen metsämaisemien välillä on hillitön ja se eittämättä kuuluu myös tässä kappaleessa. Se on lumoava yhdistelmä jazzia, sanan perinteisessä merkityksessä ja mystisempää äänimaisemaa, huminoita ja kuisketta, jotka hyvinkin voisivat olla peräisin aarniometsässä sata vuotta kasvaneen kuusen naavaisesta suusta. Sitä voi hyvin tätä kuunnellessaan kuvitella miten ilahduttava se metsämaisema onkaan ollut Los Angelesin hälinän jälkeen.
Loppua kohti kappale tyyntyy taas rauhallisemmalle taajuudelle, hyväksyvästi huojuvat Keski-Suomen kuuset ilmaantuvat taas taustalle, kun kuuija astuu takaisin metsän siimekseen yökerhon urbaanista ilmapiiristä. Song of the Spruce on siis metsäjazzia, kuusipuiden kuisketta yhdistettynä instrumenttien ilakointiin ja aivan erityise ilahduttavaan lauluääneen. Erikoinen, mutta varsin toimiva kombinaatio, joka herätti myös kiinnostukseni Tree Tone- syntetisaattoria kohtaan. Voisikohan sillä tehdä sienibiisejäkin?
Liila Sival (oik. Emilia Nojonen, s. 1997) on laulaja, elektronisen musiikin tuottaja ja lauluntekijä, joka liikkuu rohkeasti genrerajojen tuolla puolen. Hän ammentaa inspiraatiota ihmismielen syvyyksistä ja hetkien kauneudesta. Sival yhdistelee leikkisän ennakkoluulottomasti jazzjuuriaan elektroniseen musiikkiin, hiphopiin ja impressionismiin. Hänen musiikkinsa rakentuu kerroksellisiksi kokonaisuuksiksi, joissa vahvat tunteet ja vapaamuotoinen laulunkirjoitus kietoutuvat rikkaaksi värimaailmaksi, kuljettaen kuulijaa läpi vaihtuvien tunnelmien.
Sival on opiskellut jazzmusiikkia Helsingin Sibelius-Akatemiassa sekä Los Angelesin University of Southern Californiassa.
