Last Call Disaster: Silhouette
Last Call Disaster julkaisi tänään 21.2. debyytti EP:nsä, joka tottelee nimeä Is It Me, That´s Making Me Sick? (Olen miettinyt välillä omalla kohdallani samaa ja vastaus saattaa hyvinkin olla ”jo vain”. Hähä.) Tarjolla on siis menevää melometallia synkein lyriikoin ryyditettynä. Ralleissa käsitellään addiktioita, masennusta sekä vihaa. Kuulostaa riehakkaalta, eikö? Survaisin kuulokkeisiini singlejulkaisunakin ilmaantuneen Silhouette- nimisen kappaleen, joka on yhtyeen mukaan ”tarina epätoivosta, juuri ennen kuin kaikki on päättymässä ja maallinen vaellus kulkee kohti vääjämätöntä loppuaan”.
Ensivaikutelma on tuttu, hyvin tuttu jostakin nuoruusvuosilta (tähän kohtaan kaihin hämärtämien silmien tuijotus horisonttiin ja kävelykeppiä puristava väpättävä käsi), kun tämän genren soitto ja laulu olivat lähellä sydäntäni. Mieleen tulee Children of Bodom, Amon Amarth ja mitä näitä nyt oli. Ärhäkkää, synkkää ja vihaista. Samaan aikaan reipasta ja tehokasta.
Tämä ralli, Silhouette, on hyvin rakennettu lajityyppinsä edustaja, siinä on kaikki oikeat elementit, sopivasti epätoivoa, raivokasta huutolaulantaa ja kunnollista shredderöintiä. Kiukkuista menoa sanoisin. Melkein tekisi mieli moshata, mutta siihen ei parane ryhtyä, menee nikama ja tulee työkyvyttömyys. Vaikka sanat kertovat kerrassaan übersynkeistä tunnelmista, ajan verhoon revitään reikä pakenemista varten ja maailma jätetään taakse (klassinen ”leave this world behind” täytyy ehdottomasti sisällyttää tämän synkkyystason ralliin) tulee allekirjoittaneelle itse soitannasta ennemmin raivokas tunnelma, kuin kuolemaa enteilevä ahdistus ja epätoivo. Ikään kuin keskisormea näyttäisi viikatemiehelle, maallinen vaellus näyttäisi olevan lopussa, kaikki romahtaa ja maitokin on hapantunut, mutta hähää, haista sinä grim reaper perse ja tästä noustaan taas.
Tulee sellainen visio, jossa nuori mies synkkyyden alhossa kuuntelee synkkää musiikkia, kaikki on synkkää ja epätoivo jyllää. Sitten lähtee soimaan Silhouette, tunnelma on yhä synkkä, mutta haa, tämä nostattaakin kiukkua, taistelutahtoa ja raivontynkää. Mies nostaa painuneen päänsä, kuuntelee keskittyneemmin. Silmiin syttyy elonkipinä, hän nousee sohvaltaan, tapailee kertsin sanoja, ottaa katu-uskottavan heviasennon ja kun raivokas kitarasoolo alkaa, liittyy hän ilma-ibanezillaan mukaan. Vision loppukohtauksessa mies vinttaa fillarillaan pikkukaupungin loskaista katua täynnä tarmoa ja Silhouetten loppurypistys tahdittaa villisti polkevia jalkoja.
Tämä epätoivosta ja kaiken loppumisesta kertova ralli kääntyi nyt siis korvissani hieman toiseen muotoon, kuin sen perimmäinen idea kenties oli, mutta onhan tuo ärhäkkä poljento ja reipas shredderöinti nyt kuitenkin aika voimaannuttavaa hommaa, eikö? Synkkiä sanoja, mutta persuksille potkivaa soitantaa. Taas tekee mieli kokeilla moshaamista.
Katso musavideo täältä.
