Kuningas jolla ei ollut sydäntä on Hämeenlinna elokuvissa -sarjan outolintu. Elokuvan ulkokuvia on kuvattu Aulangolla, mutta vaikka tarjolla olisi ollut myös Hämeen linna sisältä ja ulkoa, linnan julkisivu on kuvattu Saksassa asti. Kyseessä on Braunfelsin linna ulkokuvissa ja Suomenlinna sisäkuvissa.

Alkuperäinen tarina on Mika Waltarin käsialaa vuodelta 1945. Kuningaskuntaa kohtaa suuri suru, kun kuningatar kuolee kulkutautiin. Kuningas ei pääse menetyksestä yli ja haluaa sydämensä poistettavan, mikä tekee hallitsijasta yhtä kylmän kuin Suomen nykyhallitus. Prinsessa haluaisi takaisin isänsä, jollaisena ei kerennyt häntä edes tuntea. Matkan varrella tavataan myös sekalainen revohka, joka haaveilee puolesta kuningaskunnasta ja mistä kukin, aivan kuten poppoo Ihmemaa Ozissa.

”Vain se joka tuntee surua, voi päästä osalliseksi ilosta” on Mika Waltarin tiivistelmä ikiaikaisesta viisaudesta. Tasapaino, Yin ja Yang, pitää huolen siitä, että mikään tuntuu miltään. Jos on pelkkää hyvää ja kivaa, tuntuuko se enää hyvältä ja kivalta? Elokuva on perinteinen lastensatu, eikä anna pahan tuntua liian pahalta. Sanoma tulee esille ilmankin.

Elokuva tulvii aikansa kovimpia nimiä. Esko Salminen toimii kertojaäänenä, Heikki Kinnunen esittää valtaa himoitsevaa pahista, Pirkka-Pekka Petelius hömelöä vartijaa – ja tämä on vasta alkusoittoa. Aino Seppo, yhdessä ensimmäisistä rooleistaan, esittää linnan neitoa, joka ajan tyyliin naitetaan lopussa jollekin urheista pojista. Kuninkaana nähdään Kari Franck.

Suomalaisen satuelokuvan lyhyttä historiaa ei voi kirjoittaa ilman Päivi Hartzellia ja Liisa Helmistä. Pääosin Hartzell ohjasi lyhyitä dokumentteja ja tietoiskuja televisioon. Yhdessä Liisa Helmisen kanssa he toivat Tini Sauvon kuvitukset eloon lyhytanimaatiossa Minulla on tiikeri (1979), ennen ensimmäistä pitkää elokuvaansa. He olivat duo, jonka yhteistyön hedelmistä olisi mielellään nauttinut enemmänkin.

Päivi Hartzellin Lumikuningatar (1986) on ohjaajan kahdesta pitkästä elokuvasta varmasti tunnetumpi. Tunnettavuutta mittaan, empiirisen tutkimukseni lisäksi, surutta IMDb-äänien perusteella. Kyseessä onkin todennäköisesti enemmän sukupolvikokemus kuin ajaton klassikko. Ajan hammas on puraissut vielä vahvemmin elokuvaa Kuningas jolla ei ollut sydäntä.

Ehkä syystäkin televisiossa elokuvaa ei olla esitetty yli 20 vuoteen. Valtaosalle nykylapsia se on auttamatta vanhanaikainen. Jostain kertoo kuitenkin se, että elokuva on saanut useamman julkaisun DVD-aikakautena. Moni kuriositeetti kun ei meinaa saada ensimmäistäkään. Epäilen syylliseksi kasarin lapsia, joilla riittää tällaiselle paikka omassa sydämessään(!)

Molemmat elokuvat ovat ainutlaatuisia Suomen mittakaavassa, ja ne muistuttavat paljon toisiaan. Kuningas jolla ei ollut sydäntä on esteettinen prototyyppi Lumikuningattarelle. Lumikuningatar tulvii pastellivärejä, taianomaista valaistusta ja kauniita objekteja. Kaikki nämä elementit olivat jo läsnä ensimmäisessä elokuvassa, joskin vielä vähän pienemmässä roolissa.

Elokuvassa on väriä, pukuja ja kiehtovia esineitä. Komeasti valaistut ahtaat tilat, lähikuvat ja laajakuvat ovat kauniita. Sen sijaan linnan saleissa ja ulkona kuvatuissa kohtauksissa, joissa kuvaan mahdutetaan paljon ihmisiä, tuntuu välillä kuin katselisi teatteriesitystä. Kameran staattisuus vain korostaa sitä. 

Satu itsessään on oikeasti helmi ja jäänyt liian vähälle huomiolle. Onhan se nyt kummallista, että satu on kirjoitettu niin myöhään. Oikeat sadut ovat yleensä 1600–1800-luvulta, kuten Lumikuningatar. Kuningas, jolla ei ollut sydäntä julkaistiin ensimmäisen kerran WSOY:n toimesta vasta 1983, vuosi elokuvan jälkeen.

Olisiko nyt hyvä aika tehdä uusi filmatisointi uusille sukupolville? Ehdottomasti. Alkuperäisessä elokuvassa on referenssiksi taianomaista tunnelmaa, jota ei kannata unohtaa. Kannattaisi ottaa muutenkin mallia siitä, kuinka annetaan kuvien näkyä, eikä piilotella niitä kaiken epäolennaisen alle.

Nykyään fantasiaelokuvat ovat usein liian synkkiä ja pimeitä – hyvä kun näkee, mitä ruudulla tapahtuu. Kuvat hukkuvat filttereiden ja efektien suohon. Kun sympaattinen sydänanimaatio tässä elokuvassa täyttää ruudun, siihen keskittyy ja siitä nauttii, olipa kyseessä huvittunut ihmetys tai varhaisen tietokonegrafiikan herättämä innostus.

Arvo suomalaiselle elokuvakulttuurille:

Kotimainen elokuva tuntee surullisen vähän pitkiä satu- ja fantasiaelokuvia, joten pidän Hartzellin molempia elokuvia tärkeinä esimerkkeinä siitä, kuinka tällaisen elokuvan tekemiselle ei ole todellisia esteitä. 1980-luvun alussa nähtiin omalaatuinen ajanjakso, jolloin muutaman vuoden sisällä ilmestyivät elokuvat Kuningas jolla ei ollut sydäntä, Lumikuningatar, Pessi ja Illusia sekä tv-sarja Rauta-aika. Olisipa genre-elokuvaa kannustettu enemmän myös jatkossa. Hartzellin filmatisointi tuo myös vähemmän tunnetun Waltarin tekstin laajemman yleisön tietoon ja esittelee mukavan määrän suomalaisia näyttelijöitä, osan aivan uransa alussa.

Arvo Hämeenlinna-arkistomateriaalina:

Aulangon puisto, golfkenttä ja kartanon kalalampi esiintyvät monissa ulkokohtauksissa, vaikka usein vain vehreänä taustana, jolloin ne voisivat olla periaatteessa melkein mistä tahansa Suomen puistoista. Hiekkakuopalla nähdään fossiilin kaivamista. Kun otetaan huomioon, että linnan julkisivukuvat ovat peräisin Braunfelsin linnasta ja sisäkuvat sekä osa ulkokuvista Suomenlinnasta, jää merkitys nimenomaan Hämeenlinna-arkistomateriaalina lopulta melko vähäiseksi.