Kissan kuolema on vastakappale aiemmin käsitellylle Punahilkalle. Punahilkassa nähtiin nuorisokulttuuria 1960-luvun koulukodissa. Kissan kuolemassa kurkistetaan koulukotimaailmaa 1990-luvun alussa. Samat maneerit ja kliseet ovat läsnä, mutta seksuaalinen väkivalta varjostaa entisestään ongelmaisia lapsia.

Alussa hieman haetaan, ketä tai mitä elokuvassa pitäisi seurata. Ensin keskitymme Ariin, koulukodin nuoreen ohjaajaan, joka haluaa auttaa nuoria. Samaan aikaan hän tasapainoilee samaistumisensa kanssa heitä kohtaan. Toisaalta seuraamme Nittaa, pian täysi-ikäistyvää tyttöä koulukodissa. Sitten seuraammekin hyvin synkkää mysteeriä, joka talossa vallitsee.

Öisin koulukodin varastohuoneissa raiskataan tyttö toisensa perään. Uskoisiko kukaan muka ongelmalapsia, eli kannattaako edes kertoa? Eriarvoisuus kukoistaa: toisen sanaan luotetaan, toisen ei; toisen teot merkitsevät, toisen eivät.

Myös katsoja on eriarvoinen, sillä nuoret tietävät alusta asti syyllisen, katsojaa pidetään jännityksessä. Ennen mysteerin ratkeamista koetaan eräänlainen esi-kliimaksi, jo elokuvan nimessä paljastettu tapahtuma, joka kertoo jotain syvälle rakennettua ihmisissä.

Oikea eläinrääkkäys on elokuvissa kiellettyä. Silti monia ei huvita katsoa edes lavastettua eläimen, erityisesti kotieläimen, kuolemaa. Sama pätee videopeleihin: ihmisten ampuminen haulikolla naamaan on ok, mutta peuran metsästäminen evääksi ei. Tämä on ikuinen debatti. Toisille kyseessä on vain pikseleitä ruudulla, toisille jokaisella pikselillä on symbolinen merkitys.

Teemu Mäen pahamaineinen videoteos, joka tunnetaan ”kissantappovideona”, julkaistiin vähän ennen Kissan kuoleman kirjoittamista. Sen tarkoituksena oli osoittaa, kuinka ihmiset ovat turtuneita äärimmäiselle väkivallalle ja vääryydelle, mutta kuinka pieni eläimen kuolema palavan maailman keskellä on liikaa (vaikka Mäen teos herättääkin ajatuksia, teko itsessään on sairasta ja kuvottavaa).

Kissan kuolemassa lemmikkieläimen symboliarvo on samankaltainen. Koulukodin sisällä, nurkkaan ahdistetussa tilassa, jossa lapset eivät voi paeta, heitä terrorisoi sisäpiiriläinen. Tämä on pahinta, mitä valta-asemassa oleva voi tehdä, ja silti tapahtumia katsotaan sormien läpi. Vasta lemmikkieläimen kuolema herättää tunteita kivettyneimmässäkin sydämessä.

Elokuva on nuorisolle suunnattu, ja se on otettava sellaisena. Tuotantoarvot eivät kestä vakavampaa tarkastelua. Raimo O. Niemi oli ohjannut jo parikymmentä vuotta tv-elokuvia ja nuortenohjelmia ennen tätä ensimmäistä teatterielokuvaansa. Tämä näkyy, ja lopputulos muistuttaa enemmän tv-teatteria tai Kotikatua. Epäilemättä elokuva ajaa asiansa, pelottaa ja ahdistaa nuorta katsojaa, joten tavoite on saavutettu.

Tv-elokuvamaisuuteen ja jopa amatöörimäisyyteen löytyy syitä sekä kameran edestä että takaa, ja mikäs sen hauskempaa elokuvaharrastajana kuin erotella niitä esiin. Ilmeisimpänä, elokuvassa on sekä ammatti- että amatöörinäyttelijöitä. Siinä on hyvät ja huonot puolensa, mutta vuorosanat, jotka yhdistävät kirjakieltä ja kirosanoja vilisevää nuorisokieltä, ovat välillä melkoista sillisalaattia.

Tylsästi valaistut sisäkuvat ja kliininen laitosmiljöö näyttävät kotivideoilta tai kuvilta kotialbumeista. Valkoisuus ei haittaa, sellaisiahan laitokset on. Sitä olisi nimeomaan pitänyt korostaa, taittaa valoilla ja varjoilla. Tällaisenaan sisäkuvat ovat haaleita ja enemmänkin tylsän harmaita. Ikkunanpokat, ovenkahvat ja lämpöpatterit ovat lavastuksena aika rajua katsottavaa pidemmän päälle.

Puhuvien päiden välillä ei ole tarpeeksi happea. Siirtymät naamasta naamaan tai sahaaminen kokokuvan ja lähikuvan välillä, tuntuu mekaaniselta. Korkeintaan hetki keskitytään kitaran kaulaan, pyykkitelineeseen, kaljapulloon tai silitysrautaan henkilön kädessä, ennen kuin noustaan taas kasvoihin. Kamera-ajot on vedetty läpi rutiinilla sen kummemmin ajattelematta.

Ympäristö ja yksityiskohdat ovat elokuvien tärkeitä elementtejä. Kissan kuolemassa tämä huomioidaan kuvaamalla ruskan värein koristeltua syksyä ja pukemalla näyttelijät sävy sävyyn vuoden 1993 syysmallistoon. Ja sehän on todella kaunista!

Tälle ei kuitenkaan anneta riittävästi tilaa, sillä fokus pysyy liiaksi kasvoissa ja ihmisissä. Moni kohtaus kaipaisi b-rollia ympäristöstä myös ilman sitä silmä-silmä-nenä-suu-yhdistelmää.

Osa elokuvan kömpelyydestä olisi voitu korjata leikkauspöydällä. Kohtaukset alkavat usein liian aikaisin ja loppuvat liian myöhään. Kohtaus toisensa jälkeen alkaa tai päättyy siihen, että joku avaa oven ja astuu sisään tai sulkee oven mennessään.

Ovet paukkuvat läpi elokuvan. Vaikka laitoksessa se on arkipäivää, sen jatkuva näyttäminen ei tuo lisäarvoa. Ehkä sillä on yritetty korostaa ahdistusta ja pelkoa, mitä ovenkahvan kääntyminen ihmisessä voi triggeröidä. Jos näin on, ei onnistunut.

Savu ja peilit ovat elokuvan klassisia tyylikeinoja ja taikatemppujen salaisuuksia, mutta niiden käyttö voi helposti kallistua teennäisyyden puolelle. Tässä yhteydessä peilit ja ikkunat toimivat: Synkkiä asioita läpi käynyt ihminen näkee itsensä peilistä, ja heijastus näyttää edelleen ehjän ihmisen, vaikka hän ei sitä enää olisi; oma peilikuva hävettää tai ihmistä heijastuksesta ei enää tunnista. Ja niin edelleen.

Tupakointi sen sijaan, etenkin jos sillä ei yritetä korostaa ongelmanuorten kovistelua, on tässä tapauksessa turhaa, ja sitä riittää. Tämä ei tarkoita, että vanhojen film noirien pössyttely olisi samalla viivalla. Iso osa elokuvahistoriaa on kaunista tupakansavua. Kissan kuolemassa savuke pistetään palamaan joka välissä, kun ei muutakaan keksitä, eikä se näytä hyvältä. 

Huolimatta isostakin määrää kritiikkiä, en ole kiinnostunut kaivamaan haudasta vanhaa raatoa pelkästään lyödäkseni sitä, joten tiivistetään, mikä elokuvassa on mielenkiintoisinta. Tapahtumat klaustrofobisessa tilassa ovat kertomisen arvoisia. Tällaisia asioita tapahtuu edelleen, huolimatta siitä, kuinka monia kampanjoita on sittemmin käyty läpi. Nuorisoelokuvana tälle on paikkansa.

Arvo suomalaiselle elokuvakulttuurille:

Ajan kuva on saatu tallennettua monella eri tavalla, sekä hyvässä että pahassa. Ulko- ja yökuvat ovat hienoja. Ainutlaatuinen tilaisuus nähdä Kalle Ahola ja Marja Pyykkö tämän mittasuhteen roolissa. Paljon nuoria ja vanhoja tähtiä bongattavana, Eero Milonoffin erottaakseen kannattaa olla räpäyttämättä silmiä!

Arvo Hämeenlinna-arkistomateriaalina:

Suurin osa kuvista on Vanajan koulukodista kaikkine rakennuksineen, kanslioineen, asuntoloineen, liikunta- ja ruokasaleineen. Kaupungilla näkyy CitySokos, elokuvateatteri Maxim, ravintola Milk Bar ja muita paikkoja. Ulkokuvia on Raimalammelta, ja loppukohtaus sijoittuu Janakkalaan. Koulukodissa asioineille tämä voi olla hyvinkin arvokasta arkistomateriaalia. Paikkaa tuntemattomalle koulukoti miljöönä tuntuu valjun geneeriseltä. Kaupungin liiketilojen aikakapselointi lienee useammalle katsojalle nostalgisempaa.