Saattajassa Vänskä sitoo yhteen klassista kummitustarinaa, pienen paikkakunnan sisäänpäin lämpenevää ilmapiiriä, unohdettuja muistoja, puhumattomuuden sävyttämiä perhesuhteita sekä suomalaista mytologiaa. Saattaja alkaa kun kirjan päähenkilö Lilja eroaa kumppanistaan dramaattisesti mikä johtaa elämänmuutoksen tarpeeseen. Ostettuaan vanhan lapsuudenkotinsa, Lilja alkaa huomata useita kummallisia asioita uudessa vanhassa talossaan – edelliset asukkaat ovat muuttaneet pois kuin paeten, Lilja alkaa nähdä painajaisia, talosta kuuluu kummallisia ääniä, valot syttyvät ja sammuvat itsestään ja kellarian lattialle ilmestyy aina vesilammikko täsmälleen samaan paikkaan. Tarinan alku johdattelee mielen kohti klassista kummitustalo-tarinaa, mutta Saattaja on erilainen. Vänskä kutoo yhteen myyttejä kuolemasta kummitustaloestetiikan kanssa. 

Lisäelementin tarinaan ja sen henkilödynamiikkoihin tuo se, että Lilja ei ole asunut lapsuuden kylässään kahteenkymmeneen vuoteen. Hän on elänyt aikuiselämänsä muualla, ja paluu on aina jännittävä asia. Mikään ei ole varsinaisesti muuttunut mutta samalla mikään ei ole pysynyt ihan samanakaan. Talo on sama talo kuin lapsena, mutta nyt oma ja erilainen kuin ennen. Vähemmän ahdistava ja pelottava ja enemmän omassa hallinnassa, mutta ei kuitenkaan niin hallinnassa kuin missä ihminen yleensä haluaisi kotinsa olevan. Kylän asukkaat ovat samoja, ja nyt Lilja kohtaa heidät aikuisena yhteisön tasaveroisena jäsenenä, mutta samalla Lilja on ulkopuolinen.

Suomalaisessa perhekulttuurissa elää hyvin vahvana vaitiolon ja välttelemisen tavat jotka ovat pilanneet monen perheen kommunikaation. Tämä suomalainen ilmiö sopii erityisen luontevasti trilleriin ja kauhuun, koska mikäli asiat puhuttaisiin heti halki ei konfliktia ja tarinaa koskaan edes syntyisi. Koska puhumattomuus on suomalaisille niin tuttua ei perheen tulehtuneista väleistä kommunikaation suhteen tarvitse edes tehdä numeroa, asiaa ei tarvitse edes oikeastaan mainita juonen elementtinä. Gravitoin vahvasti kohti kirjoja joiden henkilödynamiikassa on minulle jotain mielenkiintoista, ja Saattajassahan on. 

Kommunikaatiokatkokset on minulle hyvin mieluinen suomalaiseen kirjallisuuteen erityisesti liittyvä kerronnallinen elementti ja tätä Vänskä käyttää hyödykseen pätevästi. Sekä Lilja että hänen äitinsä kokivat outoja asioita kun vielä asuivat talossa, eikä Liljan äiti vaikuta olevan iloinen tyttärensä ostopäätöksestä eikä siitä että joutuu astumaan taloon uudelleen sisälle. Jo heti kirjan alussa äidin ja tyttären suhteen päälle vedetään salaisuuksien ja puhumattomuuden verho joka herättää oman mielenkiintoni heti. Liljan ja hänen äitinsä suhde kannatteleekin Saattajan perusjuonta kirjan loppuun asti. 

Lilja ja hänen äitinsä eivät kuitenkaan ole ainoita jotka talossa ovat asioita kokeneet. Talon edelliset asukkaat kertoivat kylillä kuulevansa talossa outoja ääniä, ja kun lehdenjakaja menehtyy mystisesti juuri talon edessä kävi tilanne sietämättömäksi ja Hakkaraiset muuttivat kiireessä pois talosta. Mistään tästä ei kuitenkaan uskalleta avoimesti puhua. Avoimesti eivät puhu myöskään Lilja ja hänen paras ystävänsä Kristiina. Lilja nostaa esille molempien tietämän tosiasian, että Kristiinan mies on väkivaltainen, mutta asiasta kuitenkin vaietaan suurimman osan ajasta. Kristiina tietää ettei Liljan suhde entiseen kumppaniin Jokkeen ollut kovin ruusuinen, mutta tästäkin asiasta ollaan hiljaa. Kuitenkin kaikki Saattajan kommunikaatiokatkeet liittyvät toisen ihmisen suojelemiseen ja rakkauteen. Liljan äiti ei halua kertoa talosta ja sen mysteereistä, koska hän tietää että saatuaan tämän tiedon Liljan elämä ei tule enää olemaan normaalia. Lilja ei kerro Kristiinalle Jokesta koska tietää että Kristiinalla on oma suhde pohdittavanaan, eikä Kristiina pyydä apua koska hän ajattelee Liljalla olevan omatkin ongelmansa. Kirjassa asioita ei jätetä kertomatta siksi, että halutaan aiheuttaa ongelmia toiselle, vaan siksi, että rakkaita ihmisiä halutaan suojella. 

Talon outo energia ja siihen liittyvät lapsuuden pelot ja muistot vievät Liljan mielen painajaisten ja harhanäkyjen maailmaan. Kun Lilja kertoo naureskellen äidilleen muuttostressin tehneen hänelle tepposet, äidin reaktio kertoo ettei tilanne ole ihan niin normaali ja selitettävissä kuin mitä Lilja haluaisi ajatella. Äiti selkeästi tietää jotain, mutta ei halua tai uskalla kertoa Liljalle mistä asiassa on kyse. Tilanne eskaloituu pian, kun Lilja kutsuu vesisaneerausfirman tutkimaan kellarin mystistä lätäkköä joka ei koskaan kuivu vaan ilmestyy aina samaan kohtaan. Saneerausmies jää taloon yksin, ja tekee jotain väkivaltaista ja selittämätöntä. Ennenkuin Lilja on edes ehtinyt toipua tästä järkytyksestä, työmatkalta palatessaan hän löytää äitinsä tajuttomana kellarin lattialta. Kun Liljan äiti makaa koomassa sairaalassa, alkaa Liljan olla pakko ottaa tilanne vakavasti ja ryhtyä selvittämään mitä talossa nyt tapahtuu ja on ennen tapahtunut. Lilja alkaa ottaa näkynsä ja unensa vakavammin, sekä muistelemaan mitä viittauksia äiti on tehnyt kun hän on puhumatta puhunut Liljalle heidän tehtävästään koko tämän elämän ajan. 

Tarina on kiehtova ja yhtenäinen, ja kauhun ja painostavuuden tunne pysyy mielestäni hyvin Vänskän käsissä loppuun asti. Kirja ei kuitenkaan ole niin juonellisesti tasainen kuin kirjan alussa voisi ajatella, mikä kannattaa ottaa lukiessa huomioon. Kirja alkaa todellisuuden maailmassa, keskivaiheilla todellisuuteen alkaa sekoittua hieman mystiikkaa ja lopussa emme ole kirjaimellisesti tosimaailmassa enää ollenkaan. Juoni kuljettaa lukijan kuitenkin pätevästi eri vaiheiden yli eikä mikään siirtymä tuntunut radikaalilta tai hämmentävältä. Saattaja on hyvin pätevä kauhuteos, varsinkin jos puhumattomuus, pienet yhteisöt ja mytologia kiinnostavat.