Katve on maagista realismia ja kauhua yhdistelevä kirja joka kertoo tarinan Tapanista, joka muuttaa vuorotteluvapaansa aikana Helsingistä asumaan Kakskierron saarelle hoitamaan kuolemansairasta tätiään Eiraa, jota pitäjän asukkaat pitävät noitana. Paikkakunnan ja Eiran salaisuudet kietoutuvat yhteen Tapanin painajaisten kanssa, ja tarinan edetessä on sekä lukijan että Tapanin vaikea pitää kiinni siitä, mikä on totta ja mikä ei. Saarella Tapanin on kohdattava menneisyytensä, vaikeat perhesuhteet sekä syyllisyytensä jota Tapani ei halua edes ajatuksissaan itselleen myöntää.

Katveessa yhdistyvät Tapanin yliluonnollisen luonnollisilta tuntuvat painajaiset, syyllisyyden aiheuttama välttely sekä UFO-jutut ja Suomen muinaishistoria. Kakskierron fiktiivisellä saarella on jotain kummallista, jotain mikä aiheuttaa lähiseuduilla outoja ilmiöitä, jotain mitä saaren asukas Eira-täti suojelee – tai jolta hän suojelee muita ihmisiä. Katveen tarinassa on mielenkiintoisena elementtinä suomalainen perus puhumattomuus. Edes tärkeistä asioista ei uskalleta keskustella suoraan, vaikka se olisi kuinka tarpeellista. Eira on kuolemassa, ja tarvitsee Tapanista saarelle uuden vartijan, ja pitäjän asukkaat tarvitsevat Tapanista uuden noidan joka voi auttaa ihmisiä salvoilla, taioilla ja yrteillä. Vaikka tilanne on vakava ja aikaa ei ole loputtomasti, Eira ei kuitenkaan voi sanoa asioita suoraan ja avata tilannetta hämmentyneelle Tapanille. Asiasta puhutaan kierrellen ja kaarrellen, kuten on suomalaisessa kulttuurissa tapana. Mistään tärkeästä ei voi puhua suoraan, se on jotain muiden kulttuurien hömpötystä sellainen.

Tarinaan tuo muinaisuskon kylkeen lisäelementin Tapanin obsessio paranormaaleista ilmiöistä. Tapani on vapaaehtoisena Suomen paranormaalin seuran auttavassa puhelimessa, jonka tarkoituksena on pitää huoli siitä, että päivystävä vastaaja voi aina ottaa ylös tapahtuneen ilmiön juuri kun se tapahtuu. Ja selittää tilanteen mikäli ilmiö on entuudestaan tuttu luonnonilmiö jota ei tarvitse pitää ulkomaailmallisena kohtaamisena. Tapanin suhtautuminen ilmiöihin on toiveikas mutta hyvin skeptinen, hän tuntuu olevan sitä mieltä, että paranormaalit ilmiöt ovat mahdollisia mutta käytännössä lähes mahdottomia. Tapanin, paranormaalin puhelimen ja Kakskierron saaren yhdistää myöskin mystinen Maria joka asuu saaren vastarannalla, ja jota Tapani alkaa puolivahingossa tarkkailemaan saarelle rakentamassaan tähtitornissa. Marian kaunis olemus lumoaa Tapanin, ja kun Kakskierron taivaalla näkyy kummallinen valoilmiö ja Maria soittaa juuri hänelle, heidän kohtalonsa yhdistyvät oudolla tavalla. Tapani tarkkailee Mariaa tähtitornista vähintään yhtä paljon kuin hän tarkkailee tähtiä, ja huomaa Marian elävän epävakaassa tilanteessa väkivaltaisen miehen kanssa. Kaikki ei kuitenkaan ole ihan sitä miltä näyttää, ja pyrkiessään tapaamaan Marian ihan kasvotusten Tapani kyseenalaistaa sen mikä on ollut unta ja mikä on ollut totta, mikä on lapsuuden muistoja ja mikä on oman syyllisyyden aiheuttamaa hallusinaatiota. 

Kakskierron fiktiivisellä saarella on aina ollut yhteisössä mystinen asema, sen läheiseen syvänteeseen on hukkunut ihmisiä ja sen kallioilta on löydetty kalliomaalauksia ja outoja symboleita raaputettuna syvälle kiven pintoihin. Eira puhuu saaresta jossa on asunut koko elämänsä kuin se olisi elossa, kuin sillä olisi omat tarpeensa ja halunsa jotka vain Eira osaa lukea. Tarinan edetessä Tapanille paljastuu, että Eirallakin on ollut elämänsä saaren ulkopuolella, joskus hän on jopa ollut kihloissa mutta kun Eiran äiti loukkaantui saarella hän palasi takaisin kotiin ja sille tielle hän myös jäi. Eira viittaa saaren taakkaan ja siihen, että jonkun on sitä kannettava. Jollekin pitää asettaa saaren vartijan rooli, ja Eiran oli otettava taakka harteilleen vaikka hän olisi halunnut toisenlaisen elämän. Eiran elämänasenne on perin suomalainen mutta jollain sairaalla tavalla myös todella henkisesti terve – kaikkeen ei voi vaikuttaa, ja joskus elämä ei ole omissa käsissä mutta antautumalla muuttamattomien asioiden edessä voi myös saavuttaa rauhan.

Itselleni kirjan mielenkiintoisin elementti on Eira-täti ja hänen luonnon kanssa symbioosissa oleva elämänsä joka samalla pitää hänet sekä yhteisönsä ulkopuolella noidan maineessa että yhteisön sisäpiirissä juurikin noitakykyjen kautta. Eira on yhteisölleen olennaisen tärkeä, hän suojelee ihmisiä Kakskierron saaren yhteydessä olevan syvänteen ”pahapaikan” mystiseltä vaikutukselta, hän tekee taikojaan ja keittelee salvojaan turvatakseen ihmisten onnen ja terveyden. Kuitenkin juuri noiden tärkeiden kykyjensä vuoksi Eira on yhteisön ulkosyrjällä, noidaksi tuomittuna. Eiralla on liikaa valtaa yhteisössä, ja valta on aina pelottavaa. Eiraa kunnioitetaan, mutta pelätään enemmän. Hänen luonaan käydään vain pakon edestä, kun muita vaihtoehtoja ei enää ole. Mielenkiintoisen kulman tarinaan tuo myös Kaisa, joka on havitellut Eiran paikkaa pitäjän noitatohtorina jo pitkän aikaa. Kaisa haluaa Eiran opettavan tapansa hänelle, jotta hän saisi sen saman vallan ja kunnioituksen joka pitäjän noidalla on. Vastakohtana Kaisalle on tarinan kertoja Tapani, joka ei haluaisi sekaantua Kakskierron mystiseen puoleen sen enempää kuin on pakko, mutta jonka verenperintöä noidan kyvyt kuitenkin ovat.

Kaikenkaikkiaan Katve on erinomaisesti rakennettu tarina joka yhdistää erilaiset osaset hyvin koherentiksi narratiiviksi joka vie lukijan mukanaan. Paranormaalien elementtien ja muinaisuskon yhdistäminen yhteen olisi voinut toisen kirjailijan käsissä muodostua sekavaksi sopaksi, mutta Leinosen käsissä langat eivät lähteneet omille teilleen vaan nivoutuivat hienoksi kudelmaksi. Kirjan loppu ei kertonut tarinaa päätökseen, mikä monessa muussa kirjassa on itseäni ärsyttänyt, mutta Katveessa se oli vain sopivaa. Tapani ei päässyt täysin sinuiksi kaiken kanssa, koska elämä ei toimi niin. Me olemme kaikki jatkuvassa kasvun tilassa, ja niin sen kuuluukin olla. Mikään tarina ei koskaan oikeasti pääty, vaan jatkaa menoaan eri muodossa.