Kesäyön jazz-jamboree
Lauantaina 27.7. Suisto täyttyi viikonlopun teeman mukaisesti jazz-musiikista. Esiintyjälista oli
varsin vaikuttava ja asettelinkin itseni väijyntäasemiin varautuneena pitkään, korviailahduttavaan
iltaan.
Ensimmäinen esiintyjä, joka soitti ihastuttavasti viilenevässä ulkoilmassa, oli Pascal & Baya Race
riemastuttavan groovaavaa, tunnelmallista ja karkeloimaankin kutsuvaa musiikkia. Rytmisoittimien
runsas valikoima oli erityisen riemastuttava allekirjoittaneen mielestä ja niin ikään riemastuttavaa
myös niiden taidokas käyttö.
Instrumentit seikkailivat omissa sfääreissään, jäin kuuntelemaan milloin mitäkin soitinta palatakseni
taas laskemaan koko kokonaisuuden kuuloelimiini. Mukaansatempaavaa, voisi sitä ehkä parhaiten
kuvailla. Rönsyilevää, mielikuvituksellista ja kokeilevaa, unohtamatta taidokasta.
Korvani tavoittivat myös The Doors- viboja kosketinten ja basson vuoropuhelusta ja olinkin
näkevinäni Ray Manzarekin hahmon kumartuneena kosketinten päälle kuin Light My Firen
raivokkaassa soolossa konsanaan. Hienoinen ripaus psykedeliaa toi musiikkiin ilahduttavan
lisämausteen ja raapustin muistikirjaani riemastuneena kosolti positiivisia adjektiiveja. Setti oli siis
ilahduttavan monipuolinen ja varsin runsaslukuiseksi kasvanut yleisö tuntui olevan kanssani samaa
mieltä siitä, että se oli kelpo soitantaa se.
Seuraavaksi vuorossa oli Phardah, vahvistettuna osasilla Oiro Penasta. Siinä missä edellinen oli
ilakoivan groovaavaa ja karkelointimeininkiä, tuuttasi tämä kokoonpano dzääzziä silmät ja suun
täyteen. Ihan täysiä, sanoisi lapsi. Setti alkoi vahvoilla Twin Peaks -viboilla, kurottelin nähdäkseni
joko agentti Cooper kietoo kahvia baaritiskillä, mutta ei ollut agentti vielä paikalla. Intensiivinen,
hieman kaoottiseksi yltyvä soitanta kasvatti jännityksentapaista kihinää allekirjoittaneen
selkärangassa, kunnes saksofoni otti ja alkoi tykitellä.
Setti oli perinteistä jazzia, tarkoittaen tässä siis allekirjoittaneen näkökulmasta perinteistä, jossa
välillä kaahattiin öisellä, sateisella motarilla värivalojen vilahdellessa ohi ja välillä taas
seesteisemmin merenrantaa pitkin. Saksofoni hallitsi meininkiä voimakkasti, viskellen kuulijaa
tunnelmasta ja mielikuvasta toiseen niin että heikompaa olisi jo hirvittänyt. Kontrabasson läpsyttely
taas resonoi selkärangassa asti niin, että jos vielä olisi amalgaamipaikkoja hampaissa, olisivat ne
napsahdelleet irti ja ropisseet pöydälle.
Jostakin syystä, jota en tiedä, löysivät korvani tästäkin setistä voimakkaita Doors- värinöitä,
selkeitä yhtymäkohtia The Endin dramaattisiin säveliin ja tunnelmiin. Ihokarvat pystyssä ilakoin
väijyntäasemissani ja vaivihkaa kurkistin, onko lavalla yhä se sama jazz-kokoonpano kuin tovi
sitten, vai putosinko tuolini kanssa aika-avaruusjatkumoon ja päädyin 60-luvun Kaliforniaan. En
päätynyt. Huh.
Ennätin tovin verran sulatella tuota muhkeaa kokonaisuutta, kunnes olikin jo seuraavan soitannan
aika. Ja tämä se vasta soitantaa olikin. Lavalle nousi mies basson kanssa ja alkoi pompotella
menemään. Otto Wilberg suolsi ilmoille riemukkaita soundeja, joita hyytelömäisiksikin kuvailtiin ja
tämän allekirjoitan ehdottomasti. Jos edellinen esiintyjä sai selkärangan ja hampaat resonoimaan,
yllytti Wilbergin soitanta koko kehon hyllymään kuin aladobi jousilla. Tämä oli erikoisinta, mystisellä
tavalla vangisevinta ja tytisyttävintä mitä aikoihin korviini on osunut.
Ja sitten, lisää perinteisempää dzääzz-osastoa. Oiro Pena toi lavalle myös laulupuolta, jota ei vielä
ollut kuultukaan illan aikana. Meininki oli intensiivistä, joskin astetta paatoksellisemmalla tavalla
kuin aiempi jazz-tykittely. Riipivä versio Sometimes I feel like a motherless child- kappaleesta
kosketteli sydänjuuria ja viulu toi ripauksen folk-boogieta soitantaan. Setissä kuljettiin herkistä,
lintumaisista soundeista ja shamaanimaisista lauluosioista, kaoottisten rytinöiden kautta villin
rytmikkääseen tanssittavaan poljentaan, unohtamatta laulua, joka kulki niin ikään herkän heleistä
sävelistä, jopa taistolaislaulut mieleentuovaan paatokseen. Muhkea paketti tämäkin.
Ilta oli jo kierähtänyt yli puolen yön, kun viimeinen ja selvästikin odotetuin ryhmä nousi lavalle. Idän
Voima oli allekirjoittaneelle ennestään tuntematon, mutta tunnustettakoon että pidin orkesterista
heti ensimmäisten sointujen ehdittyä ilmoille. Ensinnäkin bändi näytti raikkaan 70-lukulaiselta, jos
tällaista ilmausta nyt voi edes käyttää, mutta se on kuvaavin. Pitkätukkaiset nuoret miehet,
vakosamettitakeissaan, musiikin saattoi kirjaimellisesti jo kuulla ennen kuin sointuakaan oli soitettu.
Ja kun soitettiin, se kuulosti juuri oikealta.
Tässä vaiheessa iltaa korvat ja kaikki muutkin osaset olivat jo väsyneet, joten raikkaan keveä,
suorastaan soliseva soitanta oli balsamia niin korville kuin niille muillekin osille. Musiikki oli
sujuvaa, luontevaa, siinä oli se raikkaus, joka välittyi visuaalisestikin. The Doors ei tullut esiin tällä
kertaa, mutta olin aistivinani Eppu Normaalin läsnäolon. En osaa tarkemmin osoittaa missä se
Martti Syrjä tässä piileksi, mutta voin hyvin kuvitella tämän kokoonpanon kasvavan Epputason
suosioon. Sellaista taitavaa, mutta helposti korviinsolahtavaa soitantaa. Pidin siitä. Mainitsinko jo,
että oli raikasta?
Kotiin lähtiessäni, olivat karkelot vielä täydessä käynnissä ulkolavan ympärillä ja väsyneenä, mutta
varsin iloisissa tunnelmissa vaapuin kesäyöhön. Matkalla tapasin variksen, joka pummi pähkinöitä.
Tarjosin sille yhden ja se oli kanssani yhtä mieltä siitä, että Linnajazz on kerrassaan oivallinen
kekkeri.
