”Toivon hetki menetettäväksi on liian kallis
Siksi taistelu julistettiin
Taistelun päätyttyä nautitaan viimeisellä ehtoollisella se mitä sinne tuotiin
Kuka kiipesi huipulle korkeimman tornin
Kuka rohkeudestaan muistetaan
Kuka peloissaan pienuuteensa kuihtui
Kuka syntynyt ei tälle puolen ollenkaan”

 – Aurinko ei milloinkaan laske, Kuusumun Profeetta

Kuusumun Profeetan keikka Hämeenlinnan Suisto-klubilla oli odotettu tapahtuma. Vuosien mittainen odotus kiteytyi tähän iltaan. Kyse oli paljon laajemmasta kuin yhdestä keikasta, kyse oli myös siitä mahtuuko tällainen profetia hämäläiseen mielenmaisemaan ja jos mahtuu, millaiseksi se siinä taipuu tai ennemmänkin, millaiseksi yleisö sen mukana taipuu?

Ensimmäisistä sävelistä lähtien tila muuttui. Suiston pieni sali oli yhtäkkiä paljon suurempi kuin sen fyysiset rajat. Hopeanhohtoinen folion näköinen taustakangas heijasti valon säteitä ja samalla keräsi ja säteili takaisin jotain suurempaa, ehkä aikakausia, muistoja, tunteita ja ajan fragmentteja. Jokaisen kappaleen lopuksi Mika Rätön hymy tuntui pysäyttävän ajan ja juurruttavan kokijan hetkeen, jossa oli mahdollisuus olla täysin läsnä. Kiireeseen ja jatkuvaan etenemiseen tottuneet aivot muokkasivat kokemuksen lähelle pyhän kokemusta, joka täytti kehon sellaisella voimalla, rauhalla ja lapsenomaisella ihmettelyllä, että millään tähän saakka kokemallani musiikilla ei ole sellaista vaikutusta.

Musiikkia ei voinut olla kokematta tilallisena, valona, liikkeenä ja väreinä. Se muodosti kokonaisvaltaisen olemisen tilan, hetken, joka muutti fyysistä olemisen muotoa. Kun suljin silmäni, en tuntenut ihmisjoukkoa ympärilläni, en kuullut heidän läsnäoloaan enkä hälinää. Sain olla omassa kokemuksessani, täysin niin kuin olin. Oli hämmentävää avata silmät, kun ei voinut olla varma, mitä ympärillä näkyy, mihin on musiikin mukana matkannut. Niin voimakasta se oli.

 Kuusumun Profeetan musiikki on rytmi. Keho ei seuraa sitä vaan resonoi sen kanssa, muuttuu yhdeksi, muuttuu osaksi tilaa. Jokaisessa hetkessä esiin nousee sävy, jota ei tiennyt kantavansa mukanaan. Kitaran täyteläisyys, rumpujen kerroksellinen hengittävyys, tauot ja hapuileva ihmisyys loivat maailman, jossa jokainen tunne sai tilansa.

Tämä oli harras keikka. Mutta ei pönöttävä. Hämäläinen yleisö oli poikkeuksellisen herkkävireinen. Kukaan ei laulanut mukana, eikä tarvinnutkaan. Tässä ei yhteislaulua haettu vaan yksityisiä matkoja, jotka risteilivät samassa tilassa. Kuin hiljainen joukko pyhiinvaeltajia, jotka olivat kerrankin löytäneet paikan, jossa sai vain olla. Jokainen heilui omaa tahtiaan. Kukaan ei selittänyt. Tämä ei ollut kokemus, joka olisi jaettu sanoin.

Keikka oli kuin pyhä toimitus. Pyhyys ei tullut sanomasta vaan kokemuksen muodosta, yleisön kunnioituksesta, kysymyksistä ja siitä ihmettelystä, mitä elämä tuottaa. Ketä ovat he, keitä ovat me, kuka kuuluu meihin tai muihin ja miksi? Mistä hän tuli ja kuka hän oli, kuka ylipäänsä on hän? ja onko sillä lopulta edes väliä jos ei ymmärrä sitäkään, mikä itse on ja mihin kuuluu? Onko tärkeintä ehkä se, että muistaa juoda maljan elämälle.

”Joenvarteen istun lasillisen juomaa
Havumetsän laitaa pihka tuoksuu vaan
Kun lahjan kaadan virtaan joen uomaan
Kiitokseksi seikkailusta kulkijan
Satakielen laulun kuulen sateen takaa
Menneisyyden aaveet huuhtoutuvat pois
Jälleen mmmmm”

– Malja elämälle, Kuusumun Profeetta

Kuusumun Profeetan tekstit ovat ihmetteleviä, kysyviä ja lopulta hirveän yksinkertaisia. Niissä ollaan sellaisten kysymysten äärellä, jotka resonoivat syvästi ajattelevien ihmisten kanssa. Heidän, jotka ovat kulkeneet jo pitkään, nähneet valot, varjot ja elämän monet sävyt. Heidän, jotka eivät enää pelkää sanoa kiitos.

Malja- kappaleessa malja muuttuu tuhkalasiksi, joka viittaa menetykseen ja muistoihin, mutta myös puhdistavaan, ehkä jopa pyhään hetkelliseen katarsikseen.
Joen uoma, havumetsä, satakieli ja sade luovat maiseman, jossa ihminen on osa ikiaikaista virtaa. Ne ovat suomalaisen sielumaiseman elementtejä, hiljaisia mutta syviä.

Kuusumun Profeetan kappaleet rakentuvat luopumisen, surun, rohkeuden ja harhailun teemoihin mutta myös lempeyden, kannustuksen ja johdatuksen suuntaan. Kiitollisuus ja elämän pyhyys kulkevat niissä vahvasti mukana ja hienovarainen ilo, elämänhalu, on läsnä.

Illan musiikillinen rakenne oli mestarillinen. Soitannollisesti yhtye oli upea ja monimutkaiset sointukulut, taukojen rytmiikka ja tunneilmaisun laaja paletti tekivät kokonaisuudesta todellakin pyhän kokemuksen. Keikalla kuultiin vanhoja upeita klassikoita sekä tulevan levyn kappaleita, jotka soivat hienosti yhteen.Kuusumun profeetta ei kiinnity aikaan, trendeihin tai genreihin, vaan ihmisyyteen itseensä. Se on rohkeasti outoa, ja siksi niin todellista.

Monelle on olemassa elämä ennen ja jälkeen Kuusumun Profeetan ja uskon, että moni koki tämän keikan jälkeen samoin. Kokemus oli niin hieno ja voimakas, että se muuttaa kokijaansa.

Kiitos siis. Niin upealle yleisölle, joka kunnioitti artistia keskitetyllä fokuksellaan ilman humalaista örinää tai mukanalaulamista ja upeille artisteille siitä, että saamme kokea jotain näin upeaa.

Kiitos.