Juha Saunala – Soolo
Melankolian mestariksi kutsuttu muusikko Juha Saunala julkaisi debyyttialbuminsa 20.2. Soolo- nimeä kantava levy pitää sisällään tummasävyistä proge/jazz- tyyppistä soitantaa kaihoisin ”Suomi 70-luku”- maustein ryyditettynä ja se tarjoillaan Saunalalle tyypilliseen, mielenkiintoa herättäneeseen mies ja bassokitara- tapaan. Vain laulu ja sähköbasso, kuten livenäkin, sekä kiintoisana lisänä kolmas raita itseäänitettyä ambienssia. Varsin omintakeinen resepti, mietti kulttuurikyylä viritellessään kuulokkeitaan Sooloa varten.
Ensimmäinen ralli todistaa oitis sen, että Saunalaa ei ole kutsuttu melankolian mestariksi huumorimielellä eikä sarkastiseen sävyyn. ”On maailma tulessa taas” alkaa tummanpuhuvilla soinnuilla, tulen rätinällä ja pienen matkan päästä kuuluvilla ihmisäänillä. Tunnelma ei kuulosta iloiselta, vaan ennemminkin ilmassa leijuu uhka ja orastava kauhu. Tämän maailmanloppua maalailevan äänimaiseman päälle Saunala laulaa synkeitä, mutta hyvin ajankohtaisia sanojaan. Ei käy kiistäminen, maailma on tulessa ja siitä ei oikein voi duurissa laulaa. Synkkyys ei kuitenkaan ole kaikennielevää, hitunen toiveikkuutta, taistelutahtoa ja ”korjataan maailma”- tyyppistä energiaa virtaa mollivoittoisen melankolian alla hyvinkin vahvana.
Sama boogie kantaa läpi koko levyn. Päällimmäisenä kuulijan korviin purskahtaa synkkyyttä ja raskaat, sadetta enteilevät pilvet lipuvat harmaan maiseman yllä, mutta kotitalon ikkunoissa on kuitenkin kutsuvan lämmin valo, eivätkä kengätkään ole kastuneet ihan läpimäriksi saakka. Ylenpalttisen melankolian alta kuoriutuu värisävy poikineen, aina ilkikurisuuteen saakka.
Äidin valssi- niminen kappale tihkuu sitten sitä saatesanoissa luvattua 70-lukua niin, että kuulijalle kasvaa muhkeat pulisongit ja lahkeet paukahtavat trumpettimuotoon. Tai ainakin oma kokemukseni oli vahvasti tällainen. Liikuttavassa valssissa poika kiittelee äiteetään, miten hyvä hän on huonoille teille ajautuneelle pojalleen ollut. Sitä voi suorastaan nähdä vanhan äiteen istumassa 70-lukulaisessa keittiössään kahvimuki edessään ja reissussa rähjääntyneen aikamiespojan ovensuussa nahistunut kukkakimppu kädessään. Asetelmassa ja kappaleen teemassa on jotain hyvin suomalaista, karua ja raskasta, mutta se positiivinen häivähdys, tässä tapauksessa rakkaus, kuitenkin mukana. Kuten taiteilija itse muotoilee: ralleissa on ”rankat aiheet, mutta hauraan kaunis lohtu aina läsnä”.
Erityisen mielenkiintoista ja ilahduttavaa albumilla on epätavallinen mies ja basso- tyyppinen lähestymistapa. Basso rakentelee mystisen pehmeitä taustoja, kehystää Saunalan rosoisen äänen ja kuljettaa kappaleita pyöreän joustavasti kuulijan korvakäytäviin. Eikä pidä unohtaa sitä kolmatta raitaa itseäänitettyine ambiensseineen, joka tuo ralleihin kolmannen ulottuvuuden, se on kelpo mauste se.
kuva: Renskuphotos.
