Hämeenlinnassa kuvattujen elokuvien sarjan aloittaa itseoikeutetusti Iso Vaalee. Yhtenä elokuvan pääosista esiintyy kaupunki itse, sen maamerkit sisältä ja ulkoa sekä järvimaisemat ja metsät, jotka jatkuvat silmänkantamattomiin.

Veijo Meren teos Jääkiekkoilijan kesä, johon elokuva perustuu, ei sijoita tapahtumia mihinkään tiettyyn kaupunkiin, vaan johonkin, missä pelataan jääkiekkoa. Elokuva kuitenkin tekee asiat toisin: se nostaa Hämeenlinnan miltei pääosaan ja jättää jääkiekon sivuseikaksi.

Urheilusankarin sijaan keskitytään nimihahmon rikkinäisyyteen, joskin symbolisella tasolla jääkiekko toimii edelleen taustalla ja vertautuu sotaan, veljeyteen ja nuorten villiin elämään. Ainoastaan yhdessä kohtauksessa nähdään, kuinka hieman lämitään kiekkoa hökkelin seinään.

Juoni ei noudata orjallisesti perinteisiä kaavoja, vaan poukkoilee hetkestä toiseen. Sodan ja kuoleman läsnäolo säestää taphtumia elämää ja ihmissuhteita pohtivaksi kertomukseksi, jossa rakastetaan, kostetaan ja kuollaan. Ja vietetään harvinaisen paljon aikaa puhelinlangoilla.

Mainoskuvat pyrkivät rakentamaan kuvaa ajanmukaisesta eroottisesta taide-elokuvasta. Sitä se on aikansa nuorille voinut ollakin. Kuulin aikoinaan ensimmäistä kertaa Iso Vaaleesta tehdasduunarina työkaverilta, joka samaan hengenvetoon muisteli kuinka nuorena Iso Vaalee ja Sabrinan musiikkivideossa likimain pilkahtanut nännipiha olivat räjäyttäneet maailman.

Onko Iso Vaalee sitten nykyajan standardeilla eroottinen? Edes yhtä rohkeaa kuin kolmosen puolikahdeksan anti viimeiset 25 vuotta? Vähemmän myötähäpeän tunteita kokee kuin salkkareita katsoessa, mutta melko kesyä nuoruuden hapuilua kuvailu lopulta on. Miehisen katseen alla nähdään naisen kokovartaloalastomuutta.

Tapahtumat sijoittuvat 1950-luvulle, muutamine sotatakaumineen. Elokuva näyttää kuitenkin vahvasti 1980-luvun tuotokselta. Siitä vastaa osaltaan jo tekniikka ja väkisin läpi puskevat muotijuonteet. Eikä asiaa ainakaan helpota, että elokuvaa ei ole julkaistu kuin 80-luvulla videokasettina, jolta elokuvan itsekin katsoin.

Todellista 1950-luvun Suomea ei olla jälkikäteen edes totuttu näkemään väreissä. Korkeintaan räikeästi väritettyinä aikalaislehti- ja purkkakuvina. Elokuvat olivat voittopuolisesti mustavalkoisia vielä pitkään. Ensimmäinen värielokuva, Juha, julkaistiin 1956, mutta esimerkiksi ensimmäinen värillinen Uuno Turhapuro -elokuva valmistui vasta 1981.

Mielipiteitä jakava ajatus on se, onko fiktioelokuvan oltava rehellinen kuvaus omasta aikakaudestaan. Elokuva ei voi olla absoluuttisen realistinen käytännössä koskaan. Proosa voi kyetä aikakauden saumattomaan kuvailuun, tai vaikka ajattomuuteen. Dokumentti pystyy tallentamaan aidommin aikakautta, mutta sekin vain tiettyyn pisteeseen saakka, muuttuvista tekniikoistaan riippuen.

Ajatellaan vaikka Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailua ja Kellopeliappelsiinia. Ne sijoittuvat tulevaisuuteen ja silti heijastavat eräinä parhaista esimerkeistä 70-luvun taitteen muotia ja mielenmaisemaa. Se on voimavara, ei vahinko. Tai oikeastaan, vahingossa juuri Iso Vaaleekin dokumentoi 1980-luvun alkupuolen Suomea ja asenteita sekä ikuistaa aikansa Hämeenlinnaa.

Hämeenlinnan vehreää luontoa lukuun ottamatta elokuvan maailma, nimihahmoaan myöten, on lähes poikkeuksetta vaaleaa, haaleaa ja väritöntä. Sitä paremmin tarkkaan harkitut pikkumustat ja intohimoisen punaiset läiskät toimivat tehostavärinä tarpeen tullen.

Tämä on etenkin nykyaikana hauska huomio, sillä jos katsotaan, millaisena 80-luku esitetään somessa, se on pelkästään räikeitä värejä, yliampuvaa muotia ja neonvaloja. Todellisuudessa, 80-luvun Suomi oli aika harmaata, ruskeaa ja valkoista. Riippumatta puhutaanko maaseudusta vai kaupungista.

Jos elokuvan värittömyydellä on tarkoitus peilata 1950-lukua, se voi olla varman päälle pelaamista. Eri aikakausina muodinmukaiset värisävyt vaihtelevat, mutta valkoinen on aina valkoista ja musta mustaa. Myös tulevaisuuteen sijoittuvissa sci-fi-elokuvissa usein puetaan ihmiset täysin vitivalkoisiin. Valkoinen on ajaton väri, eikä se vahingossa heijasta tuotantohetken muotisävyjä.

Aivan kuten 80-luvun pikkutuhmuuksissa maailmalla, Tinto Brassin elokuvissa, Emmanuellessa ja lukemattomissa unohdetuissa muissa. Vain liioiteltu rottingin käyttö ja helmikorut puuttuvat. Toisaalta, myös monet mainituista sijoittuivat tai olivat vahvasti vaikuttuneita 1950-luvun maailmasta, tekijöidensä nuoruudesta. Johan koko retro taidesuuntauksena syntyi 80-luvulla.

Onko elokuva sitten mestarillista tarinankerrontaa, höyryävän kiihkeää erotiikkaa, oivaltavaa kasvukipuilun kuvausta tai ikimuistoinen kulttielokuva? Näin vuosikymmenien päästä ilmestymisestään, sen isoimpana ansiona näyttäytyy juuri ajankuvan tallentaminen ja Hämeenlinnan ikuistaminen.

Itse tarina toistaa sodanjälkeisten rikkinäisten hahmojen sitoutumiskammoa ja elämänsuunnan puutetta: kyynistä kaljalla ja irtosuhteilla traumojen paikkailua. Humalaa ja haureutta röökinsavussa, lankapuhelimien äärellä, olipa kyse sitten 1950- tai 1980-luvun Hämeenlinnasta. Se on sitä miehen mallia, jonka sota synnytti—tai jolla sitä ainakin perustellaan—ja jota ylisukupolvisesti saamme edelleen kokea.

Arvo suomalaiselle elokuvakulttuurille:

Elokuva on lähinnä kulttielokuva ja kuriositeetti niille oman aikansa nuorille, jotka näkivät sen tuoreeltaan, ei mikään mullistava tai merkittävä käännekohta. Ehkä sillä on arvoa jonkun mielestä Veijo Meren teoksen filmatisointina. Antti Litja tekee sujuvan roolisuorituksen, ja monella tapaa elokuvan kerronta on epätavanomaista suomalaiselle elokuvalle. Vaikka sen arvo ei ole suuri, suosittelen silti katsomaan, jos tämä sinänsä harvinainen elokuva on jossain nähtävillä.

Arvo Hämeenlinna-arkistomateriaalina:

Hämeenlinna on käytännössä elokuvan pääosassa, joten arkistomateriaalina se on vertaansa vailla. Aulangon näkötorni on yksi merkittävimmistä tapahtumapaikoista, jota kolutaan aina pihalta rappusia myöten näköalatasanteelle asti. Aulangon puistossa oleva ulkoilmaravintola on tärkeä tapahtumapaikka elokuvan alussa, kuten myös Hotelli Rantasipi Aulanko myöhemmin. Aulangonmäkeä pyöräillään. Parolannummella on kuvattu sotatakaumia. Harvinaisempana kuvauspaikkana nähdään autiotalo, jonka tarkemmasta sijainnista vain tietäjät tietävät. Janakkalassa käydään suoalueella Turengin Käpälämäessä, Pyhän Laurentiuksen kirkossa ja hautausmaalla Kirkonmäellä.