Iro Haarla trio, LinnaJazz, Perjantai 26.7. klo 19 – 20, Hämeenlinnan Raatihuone.

Iro Haarla, Piano
Ulf Krokfors, kontrabasso
Markku Ounaskari, rummut

Iro Haarla tunnetaan maisemallisesta ja pohjoismaisen kuulaasta ECM-jazzista. Tunnetusti värikäs ja kuvituksellisen tuntuinen musiikki saa kuulijansa kokemaan visuaalisia kokemuksia ilman synesteettisiä taipumuksia.  Haarla on kuin jazzmaailman Sibelius tilallisuuden, kokemuksellisuuden ja visuaalisuuden sekoittuessa kuulijan aistielimissä.

Raatihuoneen salissa pidetty konsertti rakentui hienoksi kokonaisuudeksi, jossa alku ja loppu muodostivat kaaren, jonka sisään mahtui syvää surua, kepeämpää selkeän jazzahtavaa rytmiä sekä niin paljon melankolian sävyjä, että ne tuntuivat muuttavan salin valaistusta tulviessaan ääniaaltoina kehon läpi.

Konsertti oli voimakas kokemus, joka herätti piiloutuneita tunteita ja opetti uusia. Se muistutti vakaudesta ja luottamuksesta, vuorten merkityksestä ja kauneudesta. Näin melankolista ja harmonista musiikkia kuunnellessa muistaa, miten tunteet ovat äärimmäisen kauniita, vaikka niitä pakoilee koko elämänsä syystä tai toisesta ja miten niitä piilottelee muilta.

 Haarla trio muistutti siitä, että tunteet ovat universaaleja, ne elävät meissä kaikissa mutta ilmenevät eri muodoissa. Yksi itkee, toinen katsoo kuuta ja kolmas hakeutuu syliin, joku pelkää niin että turruttaa tunteensa tai karkaa muulla tavoin.

Iro Haarlan tapa säveltää käsitteitä ja melankolisia tunteita on uskomaton. Ikään kuin hän kuvittaisi asiat tarinoiksi, nuottijonoiksi ja ääniksi niin, että niihin samaistuu. Kappaleiden aikana pystyy näkemään jotain, mitä ei ollut aiemmin.

Haarla kertoi nähneensä televisiossa vanhan tulivuoren Yellow stonen kansallispuistossa. Se oli herättänyt ajatuksia uskollisuudesta ja synnytti kappaleen, joka käsitteli uskollisuutta, vuorta.

Kappale vei turvaan. Se sai pohtimaan uskollisuuden käsitettä. Sitä vakautta, mitä uskollisuus tuo. Vuori seisoo uskollisena paikallaan huolimatta myrskyistä, tyynistä tai muista muutoksista. Se on edelleen siinä, vaikka maailma muuttuu, lajisto muuttuu, ilmasto muuttuu. Vuori on. Se pysyy.

Voin kuvitella vakaan tulivuoren muuttuvaan aavaan maisemaan, näin sen musiikissa ja samalla näin uskollisuuden käsitteenä, itsessä olemassa olevana vakautena. Myös toisessa ihmisessä mutta ennen kaikkea uskona omaan vakauteen, uskona uskollisuuteen, uskona elämään.

 Ihminen itsessään tai toinen ihminen ei ole kovin vakaa, ainakaan tulivuoren näkökulmasta. Vuorihan on ja pysyy, vaikka se välillä purkautuu, savuttaa ja ravistelee ympäristöään, se ei silti katoa mihinkään. Me usein puhumme tulivuoresta epävakaana mutta se jos mikä on uskollinen, myös itselleen.

Haarla kertoi säveltäneensä ”Jäähyväiset Palomäelle” teoksen rakkaalle kodilleen Palomäelle, josta joutui lähtemään. Oli syy kodin jättämiselle mikä hyvänsä, oli kappale minulle erityisen samaistuttava itsekin kotini kertaalleen menettäneenä.

Se kaihon, kaipauksen, kauniiden muistojen ja sydänsurun määrä, mikä kotinsa menettäminen aiheuttaa oli kaikki kirjoitettuna kappaleeseen, joka viilsi syvän haavan koko tilan läpi ja vuodatti kaikki saatavilla olevat kyyneleet. Vielä muistellessani kappaletta kyyneleet vierivät poskia pitkin, niin voimakas suru oli.

Seuraava kappale helpotti tunneryöppyä hiukan, vaikka Haarlalle ominaisessa melankolian tyvenessä pysyteltiinkin. Haarla aloitti sanomalla, että ”freelancertaiteilijan työ on sellaista kullan kaivajan hommaa, sitä saa olla niin onnellinen, jos saa oikeasti tehdä sitä työkseen” ja aloitti selkeästi perinteisemmin jazzahtavahan kappaleen.

Kepeämmän kappaleen jälkeen päästiin jälleen syvempiin vesiin. Välispiikissä Haarla kertoi kuinka heidän kissansa kuoli, jonka seurauksena hän sävelsi kappaleen huhtikuun alussa sekä miehelleen Uffelle, jolle kissa oli rakas että tienkin kissan muistolle.

Matalat kontrabasson pitkän vedot riipaisivat jostakin syvältä. Rummut ja basso yhtyivät sointiin niin, että koko tila täyttyy kaipuusta, rakkaudesta ja kunnioituksesta. Musiikki oli niin syvää, että se tuntui tulevan kuulijan omasta kehosta, se herätti tunteita, joita ei vielä hetki sitten ollut.

Kappale Kuun laakso oli kuin ääniteos pikkuprinssistä. Pystyin näkemään tähtien sammuvan ja syttyvän, lähenevän ja loittonevan. Kaikki ne pienet ihmeet, joita pienet tähdet pitävät sisällään. En voinut olla muistamatta kirjan kohtaa ” Baobab on sellainen, että jos sen huomaa liian myöhään, niin ei siitä enää pääse millään irti. Se valtaa koko tähden. Se lävistää sen juurillaan. Ja jos tähti on liian pieni ja baobabeja liian paljon, niin ne lopulta räjäyttävät koko tähden” .

Viimeinen kappale oli ”Rauhan minä jätän teille”.
 Ja niin se teki.