Iittalan Musiikijuhlat 2024
Jarmo Sermilä 85 vuotta
A.P. Sarjanto 60 vuotta
Tuomas Nikkanen

Iittalan yhtenäiskoulu 14.6. klo 19
Eeva Kunnas, huilu
Tuomas Nikkanen, piano
Riittaa Muikku-Piirainen, sopraano
A.P. Sarjanto
Arto Järvelä, viulu ja laulu
Noo

Konsertti pidettiin Iittalan yhtenäiskoulun aulassa, joka kalustuksesta päätellen voi toimia myös koulun ruokalana. Arkinen ympäristö toimi mielenkiintoisena huolettoman tunnelman luojana, sillä myös esiintyjät olivat pukeutuneet arkisesti.
Virkistävää oli, että erillinen pönötys puuttui, vaikka pientä juhlallisuuden tuntua tapahtumalta odotin.

Tiedottaminen musiikkijuhlista ei ollut aivan selkeää ja esimerkiksi konsertti-illan mahdollista kestoa tai arviota ei ollut tiedossa. Tämä hiukan hankaloitti illan suunnitelmien tekoa ja muita järjestelyjä mutta siitäkin selvittiin.

Sisään tullessa saimme käsiohjelman, jossa oli ytimekkäästi ja selkeästi illan ohjelma sekä Tuomas Nikkasen kirjoitus omasta suhteestaan Sermilän ja Sarjannon tuotantoon.

Nikkanen aloitti konsertin pienen viivästyksen jälkeen puheella, jossa hän korosti ajatusta Pride- viiokon teemoista, yhdenvertaisuudesta sekä paikallisuudesta.

Jarmo Sermilän musiikki

Piano Tuomas Nikkanen, huilu Eeva Kunnas,  sopraano Riitta Muikku-Piirainen

Itkevä myytti huilulle ja pianolle (1982)
Talvipäivän seisaus (1969) – laulusarja:
Uskon – en usko
Kysymyksiä
Jos lähtisin
Hiljaa ja lähellä
Aamut ja yöt

Itkevä myytti huilulle aloitti hiljasella ja modernilla tunnelmalla. Huilussa oli modernia ja ehkä hiukan Saariahomaista soittotyyliä, jossa soitin tuntuu laitettavan äärirajoilleen esittämään tunnelmaa musiikin sijaan.

Huilun oli myös melodinen mutta pääosin kähisevä ja vingahteleva. Koko teos oli Sermilälle tyypillisen ahdistunut ja hiljaisen raivokas.

Teoksen sointi muistutti keväisin toistuvaa tragediaa, jossa linnut ensin kiireessä poukkoillen sinne tänne rakentavat pesiään ja hääräävät sen ympärillä, poikaset kuoriutuvat ja koko aika on sekavaa ja kiireistä. Synkkä piano on enteilevä ja uhkaava.

Yllättäen yksi poikanen putoaa pesästä ja läpsähtää asfalttiin, jää henkiin ja ryömii eteenpäin kohti vääjäämätöntä loppua. Emo lintu tulee – toivon pilkahdus. Hetkessä toivo on poissa ja molemmat jäävät petojen ruuaksi, ne ovat kuolleet. Tauko. Hiljaisuus. Kas, alkaakin uusi elämä, toisten poikaset on ruokittu, elämä jatkuu, tosin edelleen enteilevänä ja ahdistavana.

Teos tuntui miltei sydänsuruiselta. Rakkaus, jota ei koskaan saanut ja lopulta joutui tyytymän johonkin sellaiseen, mikä ei kuitenkaan tyydyttänyt. Ihminen jäi häkkiin ja supisti itsensä. Myytti, joka itkee ihmisten surkeudelle ja suree omaa olemassaoloaan, sillä tietää aiheuttavansa pääosin vain tuskaa.

Tätä tunnelmaa vahvisti laulusarja Talvipäivän seisaus (1982)

Kappaleessa Uskon – en usko laulussa oli kansanmusiikillisia piirteitä ja suomifilmille tyypillisiä ominaisuuksia. Piano pysyi dramaattisena ja sävelkulut modernin kokeellisina. Mielenkiinoinen ristiriita, joka lisäsi Sermilälle tyypillistä uhkaavaa tai musertavaa tunnelmaa teokseen.

”Silmät täynnä kaipausta – mihin ilo kuoli, mitä uni on, mitä rakkaus? Missä elää se, joka eilen kuoli” Sanat korostavat pianon sykkää rytmiä.

Seuraava kappale muistuttaa hieman iloluonteisuutta mutta Sermilän tuotannossa se ei koskaan äidy ilotteluksi saakka. Sopraanon ääni pääsee lentoon ja salin akustiikka toimii hyvin myös voimakkaammassa laulussa.

Joissakin lauluissa Riitta Muikku-Piirainen korostaa vanhakantaista laulutapaa, sellaista, missä kieli on korkealla suussa ja tuottaa ehkä hiukan nasaalin, kovan mutta vibraattoisen äänen. Sellaisen, millä pohjalaiset isoäidit lauloivat vielä 90-luvulla kirkossa.

Sermilän osuus on kokonaisuudessaan vihainen, äreä ja epätoivoinen. Kappale toisensa jälkeen kertoo epäonnistuneesta avioliitosta ja sanat huutavat tuskaa ja vihaa. Kuin koko Talvipäivän seisaus laulusarja olisi Itkevän myytin jatkumoa, jossa ihminen on kiinni rakkaudettomassa häkissä, josta ei ole poispääsyä, sidottu ihmiseen, jota halveksii siksi, että halveksii itseään ja joskus oli toivo paremmasta. Sarjan edetessä tekstit muuttuvat entistä vihaisemmiksi ja suoriksi.

”aamu aamulta vihaan enemmän – hiuksiasi”

Teoksessa on vihaa, ahdistusta ja kyllästymistä. Kaipuuta omaan tilaan. Moni epäonnistuneessa suhteessa ollut ymmärtää tämän tunteen varmasti hyvin ja saimaistuu siihen.

Konsertin lopuksi on läkähtynyt olo. Tällaista tunneryöppyä vihasta ja jumissaolosta harvemmin konsertissa saa.

A.P. Sarjanto

viulu Arto Järvelä

Sarjanto aloitti konsertin kappaleella Kuitenkin (1998) , joka on hyvin tyypillistä Sarjantoa. Kantrimaista ja iloluontoista, mukansa tempaavaa mutta samaan aikaan syvästi suomalaisen melankolian värittämää. Kotiseuturakkaus, miehen rooli, vaimo ja ajankulku ovat Sarjannon tuotannolle ominaisia aiheita. Elämä tuntuu ihanan yksinkertaiselta, kun kuuntelee Sarjannon kappaleita. Viulu tuo kappaleille rakennetta, haikeutta ja nostalgiaa. Muistikuvia jostain menneestä.

Sarjannon kappaleet ovat hyvin tarinallisia. Niistä saa kyllä helposti kiinni ilman taustatietoakin mutta on silti hienoa kuulla, mitä artisti on ajatellut kappaleita tehdessään. Kappaleesta Taavetti  Rosenbergin Tarinan (2007) Sarjanto kertoo, että David Rosenberg oli karjan myyjä, joka 1930-luvulla otti tilallisten rahat ja lähti Amerikkaan. Hän kaipasi kotiseutuaan, kaunista Hämeenlinnaa, muttei voinut koskaan palata tekonsa jälkeen.

Kappale on kirmaavaa kantrin ja folkin välimaastossa kulkevaa melodista soitantaa, joka on omalle tyylilleen uskollista, iloluontoista ja haikeaa. Lyyriikoissa toistuu kaipaus, tarina, joista jokaisessa erilainen näkemys elämästä, tapahtumista ja tunteista. Jokaisessa on toivoa ja uskoa siihen, että laulamalla asiat paranevat. Vaikka teemat pysyvät samoina, jokainen kappale kehittää uusia syvyyksiä ja tuoreita tapoja kuvata kaipuuta.

Taavetin kappale korostaa kotiseuturakkauta ja rakkautta maahan. Se tuntuu ikäänkuin olevan kytköksissä kappaleeseen Kova maa(1998) jossa lauletaan

”kylmä ja kova maa
mun kotimaa, isieni maa
karu kansa ja kova maa
mun oma maa
kuunnelkaa, kun se laulaa”

A.P. sarjannon tuotannolle ehkä kuvaavin sana on kaipaus. Se on samalla iloista, toivorikasta, traagista ja äärettömän haikeaa.

Kappale Postimies (2007) sai kyyneleet silmiin. Sarjanto kuvaili kappaletta sanoen, että hän oli nuorena miehenä töissä Postissa ja alkoi miettiä, mitä elämä olisi ollut, jos olisi jäänyt.

Kirjoitin muistiinpanoihini ”sellainen pysähtynyt elämä on kauhistus”

Minä myös mietin, mitä elämä olisi ollut, jos olisin 18-kesäisenä jäänyt kaupan kassalle ja rakentanut elämän sille perustalle. Itkin siinä kuunnellessani elämääni, sitä miten vähän olen saanut aikaan mutta myös sitä, miten onnellinen olen siitä, etten jäänyt sinne kauppaan. Samaa sanon minäkin, mitä A.P. spiikissään, että kyseisessä työssä ei ole mitään vikaa, se on hieno työ, mutta minä aina halusin enemmän.

”sydämeni itkee kaipuutaan, jonka osoite on tuntematon” kuvaa hyvin sitä tunnetta, mikä silloin oli mutta myös sitä tunnetta, mikä edelleen on ja mikä ei tunnu saavan tarpeekseen koskaan.

Kappale Kaarina on kirjoitettu A.P.:n vaimolle riidan jälkeen. Monessa kappaleessa toistuu vaimo, miehen rooli, pysyvä liitto ja rakkaus. Ei sellainen intohimoinen vaan nimenomaan pysyvä, haikea ja kaipaava. Ikään kuin vaimo olisi kotimaan jatke, maa jota kaivata.” Kylmä ja kova maa, mun kotimaa” voisi yhtä hyvin kertoa vihaisesta vaimosta ja niistä suvantovaiheista, joita elämässä on.

Kirjoitin muistiinpanoihini: ”onko sellaista rakkautta oikeasti olemassa, kaipuuta ja haikeutta, arkista ja pysyvää. Sellaista, jossa on tilaa elämälle ja hengittämiselle, kaipaukselle”

Ennen kappaletta Tupakkatauolla Sarjanto kertoi : ”istuin tehdastyöläisenä tupakkatauolla katselemassa kaunista kotikaupunkia ja mietin, miksi minusta ei tullut mitään ihmeellistä. Minun piti lähteä suureen maailmaan mutta en koskaan lähtenyt”

Aloin itkeä jo ennen kuin kappale alkoi, sillä juuri tuolta minusta tuntuu. Kappaleen edetessä kyynelvirta vain kasvoi.

”Jos olisin uskaltanut sukeltaa – niin olisin toinen mies suuri? ja rohkea kenties”

Ennen viimeistä kappaletta A.P. kertoi:

”Tämä on erityisen pöhkö biisi mutta siitä tuli radiohitti. En meinannut kehdata laulaa sitä tuottajalle” Kappale on Suurenmoista Jeeves ja kappaleen nimi tulee siitä, kun A.P. oli masentuneena pohtinut, mitä ahven sanoisi hänelle, hänen nostaessaan sitä pilkkireijästä. Vastaus oli ollut ilmeinen ”Suurenmoista Jeeves” . Tämä kohta piti Sarjannon mukaan muuttaa myöhemmin mutta hän ei enää keksinyt siihen mitään hienoa ja lopulta se oli jo liian myöhäistä.

”Suurenmoista Jeeves, elämä on niin suurenmoista Jeeves. Silmät auki mies, elämä on niin suurenmoinen tie”

Tällä kertaa itkin hymyillen. Kappale kirvoitti myös pitkään haudatun haaveeni siitä, että voisin myös metsäretkilläni kirmata karkuun uroshirviä jonkun toisen kanssa, joka kertoilisi minulle tarinoita siitä, mitä ahvenet hänelle juttelevat. Tämä on ehkä yksi A.P:n kappaleille ominainen asia. Niiden äärellä on lupa tuntea kaipausta ja haavoittuvuutta. On mahdollisuus pysähtyä sellaiseen alhoon, jota ei voi arkipäivässä tuntea, tirauttaa muutama kyynel ja kaivata suomalaista juhannusromanssia ja ikuista rakkautta, kotimaata ja kaipausta itsessään. Ehkä se on sitä, että pääsee hetkeksi kiinni siitä syvästä kaipauksesta jonnekin, jolle ei aina ole edes kohdetta.

Tuomas Nikkanen Waltz for Phuong – Poikarakkautta 101- päivää (2022-2024)

Teoksen alku muistutti mykkäkomediasta tuttua musiikkia, jossa kaksi ihmistä juoksee ympyrää eri suuntiin kohtaamatta toisiaan. Musiikki on karnevalistinen ja koominen, sekoilevakin, niin kuin rakkaussuhteet usein alkuun ovat. Musiikki kehittyy niin, että kahden ihmisen voi kuvitella vihdoin löytävän toisensa sekopäisen juoksemisen jälkeen, he kietoutuvat halaukseen ja lähtevät käsi kädessä kohti kiihkoa hypellen niittyjen poikki ja vesilätäkköjen yli.

Yhteinen kiiihkeä tulevaisuus on edessä.

Alun leikkimielinen ympyräjuoksu pysyy taustalla mukana mutta raskaampi, synkempi ja voimakkaampi aaltomainen kulku johdattaa kohti herkempiä ja seesteisempiä aikoja kunnes taas alkaa uusi aalto, aallon harja.

Musiikki on visuaalista ja enteilevää. Niin kuin parisuhde, rakkaus ja intohimokin usein ovat ainakin muiden silmin, itse sitä ei näe.

Seesteisempi, tasainen kohta kestää muutaman minuutin, kuitenkin sen verran pidempään, että havahdun siihen erikseen. Samalla sekunnilla, kun jään kiinni rauhallisuuteen alkaa uusi myrsky ja taas mennään.

Ensimmäisen n. 10minuutin jälkeen teos pääsee pidempään kiihkon aikaan, jossa on paljon intohimoa ja vimmaa. Ehkä nautiskelua ja voimakasta tunnetta, joka käy välillä myös rajuuden puolella.

Alan olla jo hengästynyt. Mietin, että tätä suhdetta elänyt ihminen on ollut kyllä 101 päivän jälkeen läkähtynyt. Jokainen tauko on täytetty uudella informaatiolla, uudella ryöpyllä jotakin.

Kaikkein hurjimman kliimaksin jälkeen alkoi seesteinen aika, joka soi melodisesti ja tutuin sointukuvioin, ne muistuttivat ehkä jotain haikeaa iskelmää tai jotakin yleisesti tunnettua kappaletta, josta en saanut kiinni.

Kirjoitin muistiinpanoihini

”10 minuutin paasauksen jälkeen tuli rauhallinen, etäinen soitto, joka tuntui korostavan pinnallista kimallusta. Ehkä lopun alkua. Soitto herkistyi viimeisiksi sekunneiksi ja loppui. ”

Teos muodostui kokonaisuudessaan äänimaisemien ja massojen sekä melodian vaihteluista ja sekoittumisesta. Ne loivat elokuvatyyppisen narratiivin, joka tuntuu etenevän suoraviivaisesti alusta loppuun, väistämättömään eroon. Vaikka teos on 25 minuuttia pitkä, se ei pysähdy missään vaiheessa pohtimaan tai hengähtämään.

Näiden kolmen konsertin jälkeen oli käyty läpi kolme erilaista suhdetta parisuhteeseen ja rakkauteen. Ylipäänsä kolme erilaista suhtautumista toiseen ihmiseen. Oma pajatsoni tyhjeni kummasti kaikista tunteista tämän illan aikana ja palasin kotiin monenlaisia rakkauksia yhden illan aikana kokeneena.

Lopuksi lainaisin A.P. Sarjannon kappaletta Suurenmoista Jeeves, sillä rakkaus ja sen moninaisuus on ihmeellistä. Mikäli sitä etsii ja kaipaa, täytyy noudattaa A.P.N ohjetta. Sama pätee kaipaukseen, vaalimiseen, ylläpitämiseen tai oikeastaan mihin tahansa elämässä:  

”Silmät auki mies! Elämä on niin suurenmoinen tie”