On aina mielenkiintoista nähdä, kuinka alakulttuureja tai osittain hovikelpoistettuja musiikkityylejä käsitellään valtavirrassa. Aivan kuten rap-musiikki ”jou mään tsikaakoineen”, myös hevi on saanut osansa parodioista ja stereotypioista. Kenties tunnetuimpina esimerkkeinä Speedy ja Saku Kummeleista. Zyrtec-mainos on myös oiva esimerkki siitä, kuinka huumori pohjoismaisesta vientituotteesta uppoaa tänä päivänä laajalle yleisölle, vaikka he eivät olisi kuulleet ensimmäistäkään black metal -levyä.

Osa asiaan vihkiytymättömistä saattaa muistaa Lordin ja HIM:n ja ajatella, että hevin aika on ohi valtavirrassa. Kuitenkin tätä kirjoittaessani Suomen virallisen fyysisten albumien listan kärkikolmikkoa hallitsevat suomalaiset metallibändit: Cemetery Skyline, Oranssi Pazuzu ja Nightwish. Vain muutama viikko sitten Horna oli listalla kakkosena, eikä siitä ole kauaakaan, kun Satanic Warmaster oli ykkösenä. Näiden bändien kohdalla puhutaan jo oikeasti äärimmäisestä metallista.

1990-luvun saatanallinen paniikki on jälleen noussut puheenaiheeksi Katri Ylisen uutuuskirjan myötä. Muistan hämärästi aikalaisuutiset kaadetuista hautakivistä suomalaiskaupungeissa, sprayatuista pentagrameista ja pedon luvuista. Jo lapsena tajusin, kuinka vinoutunut median käsitys aiheesta oli. Norjalainen vuoden 1999 tv-dokumenttisarja Satan rir media (vapaasti käännettynä ”Saatana ratsastaa medialla”) on mediakriittisimpiä tutkielmia aiheesta. Se osoittaa, kuinka pakkomielteisesti media keksi tarinoita saatananpalvonnasta, käytännössä antaen omat pikkusormensa paholaiselle.

On siis selvää, että hevi, metalli ja sen lukuisat alagenret ovat stereotypioiden, väärinkäsitysten ja paheksunnan kohteita. Hevi reissun kuvitteellinen yhtye on nimeltään Impaled Rektum, ja he soittavat omien sanojensa mukaan ”sinfonista post-apokalyptista reindeer-grinding christ-abusing extreme sota pakana fennoskandimetallia”. Sekä bändin nimi että genremääritelmä ovat osuvaa satiiria hevikliseistä. Eräs jäsenistä on nimeltään Xytrax, mikä viittaa aiemmin mainittuun pastillimainokseen.

Ensimmäinen Hevi reissu (2018) menestyi hyvin sekä kotimaassa että kansainvälisesti. Siitä on tullut kulttiklassikko metallipiireissä, ja se sai jopa fyysisen julkaisun yhdysvaltalaisella boutique-elokuvalevittäjältä, joka keskittyy kulttielokuviin, unohdettuihin kauhuelokuviin ja eksploitaatioon. Pidän tätä suurempana tunnustuksena kuin monia perinteisiä menestyksen mittareita.

Ensimmäinen elokuva, joka pohjautuu vahvasti Spinal Tap -mokumenttiin (1984), onnistui tekemään kaiken täysin omaehtoisesti ja ilman odotuksia. Se ei nauranut hevareille ulkopuolelta, vaan myös hevarien kanssa, tehden satiiria sisältä käsin ja ymmärtävien ihmisten kirjoittamana, äärimmäisen musiikin säestyksellä. Pystyykö jatko-osa pysymään alkuperäisillä urillaan, kosiskelematta teennäisesti laajempia markkinoita ja pitäytymään äärimmäisyydelleen uskollisena?

Lähdin katsomaan jatko-osaa erityisesti siitä näkökulmasta, kuinka onnistuneesti se tasapainottaa huumorin valtavirran ja marginaalin välillä, välittäen hyvän lopputuloksen kaikille katsojilleen lähtökohdista huolimatta. Se ei ole helppo tehtävä. Välihuomiona sanottakoon, että tästä paras esimerkki mielestäni on 1990-luvun Simpsonit. Jokainen jakso ja kohtaus tarjoaa highbrow-, midbrow- ja lowbrow-huumoria, älykästä valtavirtasatiiria ja alakulttuuriviittauksia, jotka vain menevät harmittomasti ohi, jos niitä ei ymmärrä, tarjoten sitten jotain muuta samalla.

Lyhyesti sanottuna, Hevimpi reissu onnistuu tarjoamaan vähän jokaiselle jotain, vaikka skene ei olisi tuttu. Keskellä elokuvaa nähdään oikea viittausten karkkikauppa: rock-memorabiliaa pursuava hämyinen luola, jossa voi bongata viittauksen mm. Hevi reissujen esikuvaan, Spinal Tapiin. Ja silti se on samalla ”vain” tapahtumapaikka elokuvan toiminnalle.

Dave Mustainen taituruus ja oikukkuus toimii läpi elokuvan juoksevana vitsinä, joka uppoaa vaikkei hänestä tietäisi. Tietämättömille hänet esitellään vaivihkaa Megadeth-julisteen kautta. Mukaan mahtuu myös viittaus yhteen norjalaisen black metalin isoista nimistä. Asiayhteydessään siitä ei tarvitse tietää yhtään enempää, mutta se voi aiheuttaa ekstra hymynkareen muutamille katsojista, joille nimi on tuttu.

Elokuvassa nähdään iloisesti sekaisin kuvitteellisia ja tosielämän bändejä. Suurimman roolin oikeista bändeistä saa japanilainen Babymetal, jota käytetään oivallisesti käsittelemään valtavirran ja alakulttuurin välistä tasapainoa. Iloisesti yllätyin, että koko elokuva ottaa käsittelyyn niin vahvasti tuotantokoneiston ja markkinatalouden. Hevi on sentään genre, joka tunnetaan erityisen kriittisestä suhtautumisestaan kaupallistumiseseen ja itsensä myymiseen. Tragikoomisuuteen asti skenessä hoetaan, kuinka ”kaks ekaa demoa ja pitkäsoitto oli hyviä ja loput paskaa.”

Hevimpi reissu tarjoaa riittävästi uutta viihdyttääkseen toisen kerran saman aiheen parissa. Itse bändi, Impaled Rektum, ei kuitenkaan enää jaksa olla kiinnostavin osa elokuvaa, vaikka Max Ovaskan esittämä Xytrax on jälleen aivan huippu. Raikkaana tuulahduksena heidän rinnalleen saadaan bändin kuvitteellinen esikuva, Blood Motor. Sen jäsenet ovat jopa mielenkiintoisempia hahmoja, ja eräs suomalaisen hevin suurista nimistä on bongattavissa mainiossa roolissa.

Kun kaikki mielenkiintoinen sisältö on nyt käyty läpi, on aika puhua pakollisesta pahasta: juonesta. Runko hevin satirisointiin ja bisnesmaailman kritiikkiin on aika pakotettua. Bändin jätkät ovat vankilassa ja saavat kuulla, että heidän kotitilansa ja treenikämppänsä jäävät jyrän alle, ellei rahaa saada kokoon. He saavat tarjouksen keikasta Wackenissa ja karkaavat vankilasta. Matkaa seuraa virkaintoinen vanginvartija, joka on saada heidät kiinni aika ajoin.

Superkliseinen juoni toimii pelkkänä pohjana huumorille, joka parhaimmillaan on oikein toimivaa. Paikoin liiallisen hölmöilyn ja kiukuttelun sijaan oltaisiin voitu soittaa edes yksi kappale musiikkia kokonaan. Se nimittäin on jälleen oikeasti hyvää ollakseen pohjimmiltaan huumorin ehdoilla tehtyä, eli koomisella tavalla haudanvakavaa.