Hämeenlinnan Taiteiden Yö 30.8.2024: Leena Lehden teoksen Existence analoginen kaitafilmiprojisointi live-säestyksellä museon
ulkorakennuksessa klo 19.30, 20, 20.30 ja 21. Säestäjänä muusikko Ville Väisänen.

Hämeenlinnan taidemuseo, Hämeenlinna, 30.8.2024

Taiteiden yössä säestetään kokeellista elokuvaa. Jos olet unohtanut, saati jos et ole koskaan kokenut,
miltä analogisen kaitafilmin katselu tuntuu, tässä on tilaisuus. Tarinalliseen elokuvaan tottuneille
videoteoksen tasot voivat tuottaa haasteita. Suosittelen silti saapumaan paikalle avoimin mielin, jo
säestyksen ja kaitafilmiprojisoinnin hehkun vuoksi.

Kokeellinen ei välttämättä tarkoita samaa asiaa kuin avantgarde tai surrealismi. Asioita ei tehdä outouden
tai todellisuuden vastaisuuden vuoksi. Kokeellisen taiteen tarkoitus on kirjaimellisesti kokeilla
odottamattomia asioita: mitä tapahtuu, jos antaa sattumalle vallan.

Mietitään esimerkkinä surrealismia: valuvat kellot, palavat kirahvit, omenat kasvojen tilalla ja piippu, jonka
alla lukee ”Tämä ei ole piippu”. Kaikki tämä on tarkkaan harkittua. Taiteilija miettii, mikä olisi outoa ja
puhuttelevaa, visioi sen mielessään ja maalaa kankaalle.

Musiikissa progressiivisuus on tietoista rajojen laajentamista. Egg lisäsi samannimiselle albumilleen
(Egg, 1970) vapaasti käännetyt saatesanat: ”Tämä on harmonisesti ja rytmisesti monimutkainen levy,
joka on suunniteltu niin omaperäiseksi kuin mahdollista, vaatien kuuntelijalta keskittymistä … levyllä
kuullaan epätavanomaisia tahtilajeja, kuten 9/4, 7/4 ja 5/8.”

Aiemmissa esimerkeissä esitellään syvän mielen syövereitä ja poikkeuksellista taituruutta. Kokeellisuus
antaa sattumalle sijaa ja tutkii, mitä ihmismielen ulkopuolelta voimme löytää, mihin oma mielikuvitus ja
taituruus eivät ehkä yllä. Mitä tapahtuu, kun syötetään asioita prosessoitavaksi. Mitä kauemmas
ajaudumme analogisuudesta, sitä vaikuttavampana työkaluna sitä voi käyttää.

The Beatles leikkeli jo 1960-luvulla nauhojaan silpuksi, heitti ne ilmaan ja yhdisteli niistä uutta musiikkia,
jota eivät olisi voineet itse säveltää. William Basinski loi lähes viisituntisen kokonaisuuden, The
Disintegration Loops I-IV (2002-2003), yhdistämällä loopeja vanhoista magneettinauhoituksistaan, jotka
olivat luonnollisesti heikentyneet ja kuoleentuneet vuosikymmenten varrella, saaden niihin ainutlaatuisen
äänimaailman.

Kokeellista musiikkia ja elokuvaa voi tietenkin tehdä myös digitaalisesti. Siitä on tullut huomattavasti
helpompaa nykyaikaisilla koneilla ja ohjelmistoilla. Digitaalisuudessa on kuitenkin omat rajansa ja
lainalaisuutensa, ja todellinen yllätyksellisyys on epätodennäköisempää – puhumattakaan tekoälystä.

Filmiä tai videokuvaa voi myös imitoida. Etenkin videokasettien ja putkitelkkarien sävähdyttävää
epätäydellisyyttä on trendikästä käyttää filttereinä somessa. Se ei kuitenkaan vastaa autenttista
analogista kuvaa ja ääntä. Jos pitkästä aikaa tai monen nuoremman kohdalla ensimmäistä kertaa näet
elokuvan kaitafilmiltä tai kuvia diaprojektorilta, tulet hämmästymään, kuinka kokonaisvaltaisesti erilainen
kokemus se on.

Leena Lehti keräilee kaitafilmikameroita ja kaikkea luonnosta, mitä voisi liimata filmille ja katsoa, miltä se
näyttäisi projektorin läpi. Lyhytfilmissä Existence nähdään siitepölyä, kevään ensikukkia ja mehiläisten
siipiä. Lehdellä on oma mehiläistarha, josta luonnollisesti kuolleilta hyönteisiltä löytyy siipiä käytettäväksi.

Suoraan filmille työskenteleminen ei sinänsä ole uusi keksintö. Kamerattoman filmimanipulaation
pioneereja maailmalla ovat muun muassa Len Lye, Norman McLaren ja Stan Brakhage. Suomessa Eino
Ruutsalo raaputti, syövytti, rei’itti, talloi ja kirjoitti kirjoituskoneella filmille 1960-luvulla.

Kokeellista elokuvaa ei kuitenkaan ole liian usein nähtävillä. Se toimii parhaiten juuri tällaisessa
yhteydessä kuin Taiteiden yö – omalla paikallaan, omalla säestyksellään, kun ihmiset tulevat kokemaan jotain erilaista.
Elokuvafestivaalit ovat vaikea alusta kokeelliselle filmille, ja Leena Lehti on kokenut,
kuinka yleisö on luullut projektorin olleen rikki, kun hänen teoksensa vuoro osana lyhytelokuvia on tullut.

Existence tekee kunniaa pölyttäjille ja olemassaololle. Se on hyönteisten hautausmaa filmillä. Kuka ties
se dokumentoi aikaa, jota ei enää tulevaisuudessa voi tallentaa. Hyönteiskadon myötä pölyttäjien määrä
vähenee koko ajan. Albert Einsteinin on väitetty sanoneen, että ihmiskunta selviäisi noin neljä vuotta
ilman mehiläisiä. Totta tai ei, se työmäärä, mitä ihminen joutuisi tekemään pölyttääkseen käsin, on vaikea
edes ymmärtää.

Teos ei toimi pelkästään vertauskuvana hyönteismaailmalle, vaan kiteyttää filmin merkityksen keksintönä,
oli se kuvattu linssin läpi tai liimattu suoraan filmille. Filmi tallentaa olemassaoloa aikoina, jotka eivät
palaa, asioista, jotka eivät palaa. Ei ole mitenkään sattumaa, että juuri projektoitu analoginen filmi vie
menneeseen aikaan tehokkaammin ja muistuttaa siitä, mikä itse teos on, eikä pelkästään mistä se
kertoo.

Älypuhelimien aikana, informaatioähkyssä bingettäen, on vaikea pysähtyä ajattelemaan liikkuvan kuvan
ihmettä tai toisaalta myöskään potemaan siitä eksistentiaalista ahdistusta. Jokainen karva, joka filmillä
näkyy, on joskus kuulunut jollekin. Digitaalinen kuva on karsittu monista niistä asioista, jotka muistuttaa,
että teos on jonkun tekemä jonain menneenä aikana.

Onko tämä videoteos sitten kaikille? Ei varmasti ole. Se on epäilemättä jopa luotaantyöntävä monille.
Paras mahdollinen tapa nauttia siitä on kuitenkin tämänlainen analoginen kaitafilmiprojisointi
livesäestyksellä. Ei ole mitään väärää kuluttaa mediaa digitaalisesti puhelimen ruudulta, mutta tämä
tapahtuma muistuttaa, miksi on paikallaan kanssaelää eri aikojen tekniikoiden parissa.

Lisää elokuvan näytöksistä löydät täältä.