Toinen tämän syksyn näytelmä ja toinen kantaesitys pärähti käyntiin Hämeenlinnan teatterissa, samalla myös toinen näytelmä miehestä tarinan päähenkilönä, miehen kirjoittamana , miehen käsikirjoittamana ja miehen ohjaamana. Naisten roolit ovat myös tässä musikaalisssa näyttämöllä vain miestä varten tai tämän elämää tukemassa, toisena sukupuolena. Ainoa vahva naisen esittämä rooli on sekin mies,  Vexi Salmi(Johanna Reilin), muut ovat blondeja tai varjoja.

Näytelmä tapahtuu 60-luvun ja 70-luvun autenttisessa, ankeassa ja pelkistetyssä ympäristössä, asut, tanssit ja sketsit kuin suoraan DDR-stä .Tuon ajan  olin jo ehtinyt unohtaa, sen viinaa ja sikailua ihannoivan ja naista halveksivan yleisen ilmapiirin.

Lavastukset ja  sketsit ovat aitoa aikakautta samoin  Ilkamat-tyyppiset salamavitsit, piereskelemisellä höystettynä. 

Näytelmä onnistuu näyttämäään viinanhuuruisen, täysin maailmasta ironneen laulajan elämästä kohohtia, ryhtymättä tekemään Irwinistä marttyyria tai yhteiskunnan uhria tai suurta musiikillista sankaria. Tarina on pelkistetty näkemys rallien laulajan elämästä, jossa katkerasta isättömästä takapihoilla eläneestä mammanpojasta ei kasvanut mitään.

Vexi Salmen rooli Irwinin elämän farssissa tulee hiukan vaimeasti esille, mutta toki ymmärrettävästi. Hänen luomuksiaan ovat niin Irwin Goodman, kuin  laulujen sanoitukset. Näytelmään valitut laulut tukevat  juonen kulkua ja laulukohtaukset saivat yleisön taputtamaan tahdissa mukana ja jotkut jopa intoutuivat laulamaaan. 

Käsikirjoitus tuo selkeästi esille kuinka Antti Hammarberg kuihtui ja tilalle syntyi kuplettilaulaja Irwin Goodman, joka räyhäsi, röyhkeili ja tunaroi juovuksissa itsensä suomalaisten mieliin, kultalevyinä ja kansan suosikkina. Näytelmässä äiti ja vaimo yrittävät piipittää jotain kiltistä ja lämpimästä persoonasta, mutta sitä laulaja ei uskonut itsekään.

Loppuhuipentuma kuolemanvirran lautalla on  melkoista melodraamaa, keittiöpsykologista mamistelua, joka ei paatuneeseen katsojaan uponnut.

Lavalla esiintyvät Irwinit onnistuvat rooleissaan erinomaisen hyvin, Lasse Sandberg kuoleman lautturin(Jyri Ojansivu) kyydissä elämäänsä katselevana laulajana on  kiemurteleviä eleitä ja kielenkäyttöä myöten lrwin,  suorituksena topkymppi. Elävää Irwiniä näyttelevä Petja Lähde on hiukan hillitympi ja muistuttaa alkuaikojen Hammarbergia vielä melko ryhdikkäänä henkilönä, mutta elämän käänteet tulevat selväksi. Kuollut Irwin pitää lähes kokonaan huolen täysin holtittomasta persoonasta. Tässä näytelmässä ei ole tippaakaan sadunhohtoa, eikä teatterin sädehtivää taikaa, se on  karu kuvaus karusta elämästä, ihmisestä joka täysin hukkasi itsensä.

Muut roolit ovat kuin häilyviä varjoja ja oletettavasti Irwinin elämän todellisuutta.

Lautturi on kolmas rooli, joka nousi onnistuneesti Irwinien kanssa pääosaan. 

Koreografia ja puvustus  vahvistavat aikakauden tunnelmaa ja sopivat sinne taustalle omana vahvuutenaan.

Teatteriin saavuttaessa oli pelättävissä, että nyt tehdään epärealistinen suurmiestarina, mutta kiitos käsikirjoittajalle(Petja Lähde), ettei lähtenyt sille laukalle, meille riittää kauppakeskus Goodman ylistyslauluksi.

Protesti-ilmapiiri on noista ajoista muhinut suomalaisessa sielunmaisemassa ja putkahtanut uudennäköisenä 2025 luvulle, mutta sieltä se Ryysyrannan ja Putkinotkon kapinahengen ihannointi on jäänyt suomalaiseen sielunmaisemaan, verottajan haukkuminen on muuntunut muukalaisvihaksi, mutta edelleen jotain pitää vihata. Tuota  kulttuuria suomi tuntuu rakastavan, siinä ei ole eliitistä  hippuakaan jäljellä.

Musikaali toivottavasti antaa ajattelemisen aiheita ns. nykyihmiselle.

Rooleissa: Petja Lähde, Lasse Sandberg, Jutta Järvinen,Natalil Lintala,Johanna Reilin,Birgitta Putkonen, Jyri Ojansivu

Käsikirjoitus ja ohjaus: Petja Lähde

Koreografia: Elina Lähde

Lavastussuunnittelu: Oskari Löytönen

Pukusuunnittelu: Satu Suutari

Kampaus- ja maskeeraus-

suunnittelu: Liisa Sormunen

Äänisuunnittelu: Sakari Kiiski

Valosuunnittelu: Immanuel Pax

Videosuunnittelu: Veikko Pulli

Musiikin sovitus jataustanauha: Antti Paranko