Taru Kallio on tanssitaiteilija ja tanssipedagogi, jonka teos Duetto sai alkunsa
tanssinopettajan koulutuksen opinnäytetyöstä. Hän halusi kehittää itseään ilmaisijana ja
esiintyjänä ja pohti mikä olisi pienin mahdollinen yleisö ja miten esityksen saisi pois
näyttämötilasta.

Näyttämöllä esiintyminen vie katsojan etäämmälle ja on sinällään myös katsojaan nähden
vallankäyttöä, jota esiintyjä käyttää haluamallaan tavalla ilman katsojan vaikutusta.

Taru Kallio oli minua vastassa Linja-autoaseman näyttelytilaan saapuessani. Hän ohjasi
minut istumaan ja kertoi tapahtuman kulun antamalla yksinkertaisia toimintaohjeita.
Olimme todella kahdestaan Ars Hämeen kesänäyttelyn keskellä, ymmärsin toki lukemastani teoksen
nimestä – Tanssiteos yhdelle tanssijalle ja yhdelle katsojalle, ettei paikalla ole kahta
enempää, mutta jollain kummallisella tavalla kuvittelin paikalle useamman ihmisen.

Esitys
kahdelle kuulosti täysin absurdilta – ilman yleisöä.
Tanssija oli laittanut esille eri paikkoihin tehtäviä katsojaa varten, ne olivat yksinkertaisia ja
selkeitä pikku tapahtumia, jotka katsoja toteutti ja sen mukaisesti tanssija improvisoi oman
osuutensa.

Teos oli ja on aina ainutlaatuinen ja ainutkertainen niin katsojalle kuin tanssijallekin, ainoa
henkilö joka voi nähdä ja kokea kaikki esitykset on taiteilija itse, katsoja- kokijalle on vain
yksi esityskerta. Sitä ei voi kokea toista kertaa, ei korjata “virheitään” eikä katsoa uudelleen,
ajatuksena aivan uskomaton.

Jälkeenpäin ajateltuna vielä uskomattomampi, mutta
kokemuksena upea ja ymmärsin myös eron tavanomaiseen katsomoyleisöön Taru Kallion
mainitsemasta vallankäytön näkökulmasta.

Tässä esityksessä niinkuin muissakin oli
suunnitelma, mutta esiintyjä ei pakottanut katsojaa kokemaan oman tahtonsa mukaan.
Taiteilija tanssi katsojan kertomista tai esittämistä teemoista oman tulkintansa.
Tekeminen tuntui katsojalle aluksi hyvin jännittävältä, koska osaamattomuus ja virheiden
tekeminen on yleensä täysin kiellettyä, en minä osaa mitään ja teenkö oikein ja pilaanko
koko esityksen, aivan uskomattomia ajatuksia tulvi esiin.

Olimme hiljaisessa tilassa, ilman musiikkia ja keskinäistä puhetta, meitä oli vain kaksi tässä
yhteisessä kokemuksessa.
Ensimmäiset tehtävät suoritin mahdollisimman kaukana omassa yksityisyydessäni, en edes
katsonut, kuuntelin liikettä, tunnelma oli niin hauras, että katsominen tuntui liian brutaalilta.

Teoksen edetessä, rohkenin lähestyä häntä ja lopuksi olimme melko lähellä toisiamme,
katsekontakti oli rauhallinen ja peloton tapahtuma, lähellä oleminen tuntui aluksi hankalalta
vähän nololtakin, ikäänkuin olisin tirkistelijä tässä tanssiteoksessa .

Katsomiseen rauhoittuminen oli hieno kokemus.
Teoksen osuudet, joissa oli katsojalla puheosa olivat itselleni luontevampia kuin pelkkä
kehollinen ilmaisu.
Mielenkiintoinen ja hieno kokemus oli myös nähdä, kuinka taitelija tulkitsi puhumieni viestien
kautta hienon tanssillisen teoksen.

Turvallinen, rauhallinen ja välitön tunnelma, syntyy ammattilaisen varmaotteisessa
ohjauksessa, teos on myös tanssijalle aina erilainen ja uusi, vaikka hän on tehnyt tätä teosta
jo parikymmentä kertaa.

Esityksen jälkeen oli kevyt ja seesteinen olo, aivan kuin meditaation jälkeen.