Hieman ensimmäisen elokuvansa tapaan myös Mollbergin toinen teatterielokuva esittelee paloja menneen maailman elämästä – iloineen ja suruineen – sen sijaan, että kertoisi yhden koherentin tarinan. Tällä kertaa sävy on kuitenkin erilainen kuin elokuvassa Maa on syntinen laulu. Elokuvalla on monta eri lähdemateriaalia, ja se näkyy sirpaleisuutena.

Aika hyvä ihmiseksi koostuu nipusta Simo ”Aapeli” Puupposen tarinoita ja välähdyksistä myös muiden teoksista. Monille nykynuorille kenties tuntemattomaksi jäänyt Aapeli on ollut itsellenikin parhaiten tuttu vain nuorille suunnatuista Vinski-kirjoista, jotka nekin ovat jääneet mieleen vain ala-asteelta.

Kun sota-ajan kokeneiden sukupolvien kaskuja ja farsseja yrittää repiä huumoria nykynuorille, saattaa helposti nauraa asioille, joille ei ollut tarkoitus. Elettiin niin eri maailmassa. Kyseessä on arvokasta dokumentointia jälkipolville, enemmän kuin ajatonta viisautta ja vitsihuumoria.

Tästä syystä elokuvan aaltopituudelle virittäytyminen voi tänä päivänä viedä hetken. Kuitenkin, kun siitä saa otteen, elokuva alkaa paikoin palkita katsojansa. Tuloksena on melko harmitonta, mutta parhaimmillaan oivaltavaa huumoria. Virkamiehistä tulee hieman mieleen Knalli ja sateenvarjo -parivaljakko, ja he ovatkin parhaiten aikaa kestäneet hahmot.

Virkamiesten parhaassa osuudessa konstaapeli tulee kertomaan poliisimestarille, että kaupungissa on harjoitettu lievää siveettömyyttä. Ulkomaalainen tanssijatar, jonka nimessä on suomalaiselle suuhun liikaa Z-kirjaimia, on lähtenyt lehtori Vihisen kanssa kahden Lyseon tiloihin jatkamaan iltaa. Konstaapeli on seurannut tapahtumia opettajainhuoneen ikkunan läpi keinusta käsin, vauhtia ottaen tietysti, että ylettyy näkemään. Poliisimestari kokee velvollisuudekseen mennä itse tutkimaan tanssijatart… tapausta.

Kahden rajun teatterielokuvan välissä Aika hyvä ihmiseksi on kevyen raikas tuulahdus. Ei väkivaltaa, melko hillitysti seksiä, eikä tavallisuudesta poikkeavan surullisia ihmiskohtaloita. Tilkka alkoholismia toki löytyy, mutta Jumalan vihakin on tällä kertaa pistetty mutelle.

Mollbergin elokuvissa kristinusko esitetään usein voimakkaasti kaiken syntiseksi julistavana pelonlietsontana. Tällä kertaa mukana on rehellisen ateistinen puheenvuoro. Muuten usko pysyy sivussa, iloista lauluesitystä lukuun ottamatta.

Hahmokavalkadi on laaja ja uskottava. Parasta elokuvassa on ajankuva. 1920-luku on rakennettu täydellisen uskottavasti. En ollut siellä, joten en voi sanoa, kuinka todenmukainen se on, mutta: uskottava. Luonto ja yhteiskunta jäävät kuvauksissa taka-alalle ihmistutkielmien tieltä. Ja ihmisiä riittää, vauvasta vaariin.

Kokonaisuutena elokuva on hyvästä yrityksestä huolimatta unohdettava ja epätasainen. Tasapaino vaihtelee fraasikokoelman, monologien, fantasiajaksojen ja sketsiviihteen välillä. Lasten leikit on kuvattu upeasti, mutta heidän puheenvuoroiltaan olisi toivonut enemmän raflaavuutta. He sentään yllättävät takavasemmalta, kun pulkkamäessä kysellään, mikä kustakin tulee isona.

Yksittäisistä kohtauksista, kuten jo mainitut poliisit, venäläinen tanssijatar ja pirtutrokari, saattavat jäädä mieleen myöhemminkin. Omana aikanaan elokuva sai hyvän vastaanoton. Kenties Aapelin fanikunnalle elokuvalla on edelleen enemmän annettavaa. Muille varoituksen sanana, suurimmasta osasta huumoria aika on vain saattanut ajaa ohi.