A.W YRJÄNÄ SUISTOLLA 12.4.
Perjantaina 12.4. oli taas suistumisen aika. Tällä kertaa, tunsin oloni varsin kotoisaksi hiipiessäni
Suiston hämärään. Illan artisti oli jo ennalta varsin tuttu, kuten oli moni kasvo yleisössäkin.
Asetuin perinteiseen tapaani siis väijyntäasemiin, valmiina vastaanottamaan Yrjänän
sulosointuja korvien täydeltä.
Ensimmäiseksi huomioni kiinnittyi kristallikruunuihin, jotka heijastelivat värivaloja lavan taustalle
viriteltyyn lakanaan. Asetelma oli dramaattinen, herätti myös silmien mielenkiinnon korvaosaston
lisäksi ja piti rillit vallan puhdistaa, jotta näkisi sitten tarkemmin, kun show alkaa. Ja näinhän
minä, hieman kurkistellen ja varvistellen, mutta näin kuin näinkin. Ja kuulin.
Tarjonta vastasi hyvin pitkälti sitä, mitä olin uumoillutkin ja tapani mukaan Spotifysta etukäteen
väijynyt. CMX:n tuotanto toki on tuttua aina Rautakanteleen ajoilta ja Provinssin kesäöiden
tihkusateisilta kuraisilta kentiltä saakka, vastailmestyneen soololevyn sisältö sitten vaati
ennakkoväijyntää. Suistolla kokemus oli huomattavasti rauhallisempi kuin parin vuosikymmenen
takaisissa festariolosuhteissa, paitsi miljöön, myös esiintyjän ja yleisön osalta.
Se, mitä korviin ryöppysi, oli samaan aikaan raivokasta ja rauhallista. Tuttua ja vierasta, vanhaa ja uutta.
Uuden levyn kappaleet olivat hyvin Yrjänämäisiä, mitenkäs muutenkaan. Astetta rauhallisempia
ja seesteisempiä CMX:n boogieen verrattuna, mutta niistä löytyi silti hyvin helposti se punainen
lanka, joka viehätti jo sitä liian isoon nahkatakkiin sonnustautunutta teiniä, joka Rautakanteleen
Anttilasta C-kasettina osti. Siellä se sama lanka hulmusi, vangitsevan laulannan, raskaiden
sointujen ja sujuvina kulkevien lyriikoiden lomassa.
Yrjänän omintakeisen, hyvin miellyttävän äänen lisäksi, esiintymisessä riemastutti ilmeikkyys,
joka välittyi paitsi Yrjänän kasvoilta, erityisesti silmämunista, myös kitaristin energisestä
hyppelehtimisestä. Hänen karkelointinsa ja eläytymisensä, muodosti hilpeän kontrastin Yrjänän
rauhallisempaan olemiseen ja kaiken kaikkiaan oli ilo seurata lavan tapahtumia, niin silmin kuin
korvinkin.
Eikä Yrjänää Ruosteetta, se kuultiin viimeiseksi, kuten arvata saattoi ja viimeisteli paketin
kauniilla, toivotulla rusetilla. Riehakkaaseen yhteislauluun (ainakin minä ja lähietäisyydellä olleet
hoilasimme) yltynyt yleisö vaikutti varsin tyytyväiseltä illan antiin, soraääniä ei ainakaan omiin
korviini kantautunut. Hiivin siis alkuyön pimeyteen tyytyväisenä, Ruoste vielä korvamadoksi
juuttuneena.
Kotiin vaaputtuani kaivoin levyhyllyn pölykerroksen alta Rautakanteleen, jo toki CD-formaattiin
päivitetyn version, aikomuksenani vielä hieman tunnelmoida, olihan ilta vielä varsin nuori. Siinä
seisoin, levy kädessä keskellä olohuonettani ja aivojeni valkokankaalle heijastui elävä muisto
kolmen vuoden takaisesta muutosta, jossa vanha kunnon stereolaitteisto cd-soittimineen siirtyi
ajasta kirpputorille. Oli siis levy, muttei laitetta, jolla sitä soittaa. Oi aikoja.
