Hämeenlinnan teatterin Päänäyttämöllä
Rooleissa:
Armi: Maija Packalen
Säde: Katariina Kuisma-Syrjä
Ipe: Lasse Sandberg
Jarde: Ville Hilska
Käsikirjoitus ja ohjaus: Sirkku Peltola
Lavastussuunnittelu: Marjaana Mutanen
Pukusuunnittelu: Anne Laatikainen
Valosuunnittelu: Kyösti Kallio

Sirkku Peltola on yksi Suomen eniten esitetyistä näytelmäkirjailijoista ja  menestyksekkäimmistä ohjaajista. Hän on saanut useita kotimaisia näytelmäpalkintoja mm. Pro Finlandia palkinto (2018), Taiteen akateemikko (2023) ja Tampereen palkinto (2024).
Peltolan hahmot ovat usein tragikoomisia antisankareita ja näytelmät käsittelevät usein yksinäisyyttä, vieraantuneisuutta, työttömyyttä, kuolemaa ja köyhyyttä.

Tytössä ja variksessa pikkuisen hienompi Armi- rouva (Marja Packalen) elää rokokoo huonekalujensa keskellä, kaikki näyttää niin siistiltä ja somalta, ikärouvan tyylikäs ja yksinkertainen puku, mutta jokin häntä häiritsee rappukäytävässä oven takana. Siellä on häirikkö, humalikko, laitapuolen nainen Säde (Katariina Kuisma-Syrjä), joka hetikohta ”tunkeutuu” rouvan asuntoon, tapoja on kuitenkin jäljellä entisestä elämästä, kengät hän jättää oven pieleen. 

Vaikka  Armin ja Säteen rempseä sanailu on hauskaa kuultavaa, piileksii siellä  tekstin takana jotain raskasta,  Chaplinmaista surumielistä komiikkaa, jolle me nauramme vaikka pitäisi itkeä.
Toinen pitää ulkoisista arvoista kiinni kynsin hampain, ei anna itsestään mitään ja toinen on avoin ja lähestyvä, hän ei enää enää tarvitse rooleja, ne ovat aikoja sitten käyneet tarpeettomiksi.

Armi  on yksinasuva ikääntynyt leski, vain muistot ja kaipuu yhdessä suunnitellusta vanhuudesta on jäljellä, onneksi hänelllä on poika Ismo Mikael, joka on johtaja suuressa IT-yrityksessä, niin, äidin rakkaus ja ylpeys huokuu läpi. Komearyhtinen Armi viestii kunnianarvoisuutta ja ylpeyttä, ei tehdä tästä nyt numeroa, vaikka käsi on melkein poikki, julkisivu on pidettävä vaikka asiat eivät ole lainkaan kohdallaan. 

Säde lapsensa ja miehensä jättänyt on sivuraiteille lipsahtanut, vapautta etsiessään ja nyt  työtön. Hän kerää itsensä rippeet puolipäiväisenä siivojaana ja nousee henkisesti jollain lailla jaloilleen- ehkä. Positiivisellä ja lämpimällä asenteella hän saa hiukkasen Armin sitkeätä kuorta pehmitettyä. Naiset lähentyvät toisiaan, koska elämänmyönteinen Säde ei anna periksi orastavasta ystävyydestä.

Näytelmän edetessä henkilöiden menneisyyden traumat selittävät kunkin käyttäytymistä.

Säde on siivousyrityksessä työparina nuoren miehen Jarden (Ville Hilska) kanssa, tämän kaksikon ollessa yhdessä näyttämöllä katsoja saa vähän rentoutua, koska ilmapiiri on mukavan letkeä, ilmassa on jopa ystävyyttä ja myötätuntoa. Jarde  on rento henkilö,  ei puutu muiden asioihin, mutta huomioi terävästi ympäristöään ja pystyy analysoimaan ihmisiä. Ei haaveita eikä unelmia, tämä työ riittää.

Siivousfirman työnjohtaja Ipe (Lasse Sandberg) on machoileva mies, jonka elämä ei ole lainkaan raiteillaan, rakkain  kumppani on uudenuutukainen auto,. Ipe on vastuuton aikuiseksi kasvamaton ja omasta mielestään petetty henkilö.

Katariina Kuisma-Syrjän Säde on kovin hellyttävä, empaattinen  ja aito.  Näyttämöllä liikkuminen on riemullista ja hyrrämäistä katsottavaa.  Säde kasvaa hienosti aivan keskikaljarappiosta uuteen toivoon ja  viskibassokin kevenee loppua kohti. Säde ja Jarde ovat selviytyjiä, rankkoja asioita kokeneina ja paljon menettäneinä, heillä on myös realistinen käsitys itsestään ja kyvyistään, molemmat ovat  itsestään  tietoisia ja paikkansa tietäviä.

Armi ja Ipe, äiti ja poika, kummatkin syvässä suossa keskinäisen suhteensa kanssa. Äiti antaa elämänsä uhriksi pojalleen, jolle äiti antoi ikuisen rakkauden ja hoivaamisen lupauksen. Siinä rakkauden puristuksessa poika ei pääse kasvamaan omaksi itsekseen ja on äitiään kohtaan kuin  valtaistuimella istuva yksinvaltias keisari, jolla on oikeus päättää alamaisensa elämästä. Äiti ei vaadi mitään, riittää kun rakas poika on olemassa äidille. Marja Packalenin Armi on niin yksinäisyyden ja antamansa rakkaudenlupauksen vanki, että lattialla makaavana loukkaantuneena kiroilee osaansa, mutta asiasta ei puhuta, eikä hänen poikansa kunniaa loukata. Ryhdikkyys ja oman arvonsa tunteminen huokuvat katsomon perälle saakka, mieleen tulee väkisinkin Niskavuoren Vanha emäntä, jonka ylväs ryhti ja ulkokuvan suojeleminen olivat elämän tärkein arvo.

Sitten nämä miehet,  voi ihana Ville Hilskan Jarde, kuulokkeineen ja revittyine housuineen on niin cool kuin vain nuori mies voi olla,  elämän tärkein hetki on tässä ja nyt. Hänessä on  kasvun mahdollisuus ja toivo, vaikka on äitinsä hylkäämänä on  yksin pärjäämään jätetty. Jarde tuntuu kivikasvoisuudestaan huolimatta hymyilevän sisäänpäin ympäristönsä ilmiöille. 

Lasse Sanbergin Ipe on juuri niin macho kuin rikkinäinen ihminen vaan voi olla, se karmaiseva miesnauru  ja koko habitus pelkkää suuruuden esitystä, siivoojasta osaomistajaksi nousseena ja ainoa ylpeys on se uudenuutukainen Mese pihalla odottamassa. Synttärijuhlan jälkeinen pienessä hönössä lausuttu suuri viisaus elämän ohjenuorana: ”Elämä on kuin tokaluokkalaisen virkkuutyö, joka on pelkkää tahmeata sormiin tarttuvaa mössöä.” Itku ja yksinäisyys lymyilevät  siellä suuren pomoleikin takana.

Yksinkertainen ja selkeä lavastus  antaa näyttelemiselle parhaan  tilan. Armin kurissa ja herran nuhteessa sisutettu porvariskoti ja  siivousfirman tila erottuvat toisistaan  hienovaraisella valaistuksella.

Näytelmä on pelkistetty ja hiottu pienintä yksityiskohtaa myöten. Näytteleminen on liioittelematonta,  myös rajummissa ja vauhdikkaammissa kohtauksissa. Pienet yksityiskohdat kuten kenkien poisriisuminen ja jalkaan laittaminen, sekä yhteinen moppauskohtaus, joka oli kuin pieni tanssiesitys, olivat riemastuttavia ja toivat keveyttä, suurien epäoikeuksien keskelle.

Näyttelijöiden asut ovat pisteenä iin päällä, henkilöiden vaatteet kuvastavat kunkin persoonaa ja mielenlaatua aivan täydellisesti. Ipen farkut ja humalaisen  repsottava paita, Armin hienot ja säntilliset puvut, Jarden revityt farkut, puhumattakaan Säteen aivan liian suuresta takista ja gollegehousuista ja käsilaukusta.

Näytelmä on taipunut ohjaaja ja käsikirjoittaja Sirkku Peltolan käsissä nautittavaan muotoon. Hän mainitsee näytelmän käsiohjelman tekstissä:” Tässä työryhmässä on ollut helppo työskennellä, ympärillä osaavia ja antautuvia teatterintekijöitä.”

Kaikki tuo lausuma näkyi esityksessä, itkun tuhertamisesta huolimatta näytelmä oli nautittava ja sitä olisi katsonut vielä hyvinkin seuraavat kaksi tuntia..