Susanna Leinonen Companyn Pain Killer tekee voimakkaan kehollisen vaikutuksen
Susanna Leinonen Companyn tanssiteos Pain Killer on alkamassa Hämeenlinnan teatterissa, kun istun yleisössä. Olen saanut kunnian kirjoittaa teoksesta sen nähtyäni. Jännittää hieman, koska häpeäkseni en muista, milloin olisin viimeksi käynyt katsomassa tanssia. Toisaalta, juuri siksi olen innoissani. Lisäksi tiedän, että Susanna Leinonen Companylta saa odottaa hyvää. Kasperi Laineen musiikit, Ville Seppäsen videoteokset, Teemu Nurmelinin valot ja Sari Nuttusen pukusuunnittelu nostavat myös odotuksia.
Heti alku on vaikuttava, kun tilan valtaa äänten sekamelska, joka yhdistyy pakottavaksi huminaksi antaen hyvin fyysisen kokemuksen yleisöön. Ääni on kuin päänsärky, joka valtaa koko pään.
Katson tanssijoita, jotka ovat kuin värähteleviä soluja tai välittäjäaineita kehossa. Tulkinnassani he ovat keho. Välillä yksi, välillä useampi. Aluksi lavalla keho on valpas, se on jatkuvassa tarkkailuasemassa ja ottaa vastaan tulevia värähtelyjä, jotka muuttuvat iskuiksi. Keho laittaa vastaan, se reagoi aktiivisesti. Se on valpas, voimakaskin.
Punaiseen puettu kipu ilmestyy. Se kiertää kehoa, ensin ulkokehällä, kuin odottaen, milloin keho murtuu. Taistelu kivun kanssa on välillä hurjaa ja intensiivistä. Välillä kipu lamaannuttaa. Kivun ollessa aktiivisena päällä, suhde omaan kehoon muuttuu vaikeaksi. Keho ja kipu pakottavat katsomaan itseä eri tavalla kuin ennen. Miten ihminen suhtautuu kehoonsa kivun kanssa? Katsooko ja hyväkyykö, vai kääntääkö päänsä pois?
Keskivaiheilla esitystä kipua ja kehoja aletaan hoitamaan mekaanisesti, kuin liukuhihnalla. Kaikkia kehoja hoidetaan samalla tavalla, pilleriä alas ja lääkettä suoneen. Kirstu kilisee taustalla, kuin muistuttaen, että huollettavat kehot ovat kulueriä, jotka pitää hoitaa tehokkaasti alta pois. Vai kilahteleeko siellä raha lääkkeenvalmistajien kirstuun? Koneisto on alkuun kellontarkka ja toimii moitteetta. Vähitellen massana hoidetut kehot alkavat liikehtiä yksilöinä, systeemi alkaa rakoilla, sekoilla, kilpailla ja pamahdella. Ehkä olemme kuitenkin hoitajina ja hoidettavina inhimillisiä, monimutkaisia olentoja, joiden toiminta ei ole robotinomaisesti ohjelmoituna kestävää.
Lääkitseminen kuitenkin jatkuu vielä. Kipu katselee taustalla rennosti istuen, kun kehoja hoidetaan ulkopuolelta tulevilla avuilla. Keho saa toistuvasti jotain, kunnes kipu vähin äänin häviää taustaltakin pois. Keho leijuu, on turta. Se heittäytyy muiden vietäväksi, välillä pyristelee, mutta ei pärjää yksin. Sen oma tahto on enää vähäinen, se on luovuttaneen oloinen. Lopulta se erkanee itsestään. Jäljelle jää tyhjyys.
Tanssijat Kasperi Kolehmainen, Katariina Luukas, Marie da Silva, Taru Pellinen, Rebekka Guðmundsdóttir ja Waltteri Voitila tekevät kellontarkkaa työtä synkronissa toistensa sekä äänimaailman kanssa. On huikea seurata, mihin ihmiskeho kykenee ja mitä kaikkea voi tanssin avulla kertoa ja kuvata. Katsojana tunsin esityksen aikana jännitettä, kipua, kamppailua, särinää, koneiston ryminää, leijuntaa, erkaantumista. Oma keho eli vahvasti läpi esityksen tunnelmaa. Äänimaailma, valot ja videoteokset loivat kokonaisvaltaisen kokemuksen. Tällaisten teosten soisi madaltaa jokaisen kynnystä mennä katsomaan nykytanssia. Minä ainakin jäin janoamaan lisää.
Esityksen teemoissa on vahvasti esillä lääkitseminen ja sen aiheuttama pakkomielle kivun poistamisesta. Addiktio voi kipulääkkeen sijasta kohdistua myös sosiaaliseen mediaan, teknologisoitumiseen ja itsensä ylidiagnosoimiseen. Lattiaan heijastetuissa videoteoksissa pyöri muun muassa erilaisia hakukoneen hakusanoja. Haemme kaikkeen mahdolliseen vastausta koneelta, jonka takia oma ajattelumme ja luottamus omaan kehoomme katoaa. Tämä on ajankohtainen aihe myös julkisissa keskusteluissa, joissa on otettu esille esimerkiksi liiallisen terapiapuheen mahdolliset kääntöpuolet. Kun selvitämme, järkeilemme ja diagnosoimme kaikki pienimmätkin oireemme, ei kehomme saa tilaa kokea elämään kuuluvia hankaliakin tunteita läpi. Kaikki epämukava tunne tulkitaan ahdistukseksi, joka täytyy tavalla tai toisella hoitaa pois.
Luokanopettajana näen tätä samaa oman kehon ymmärtämättömyyttä jo lasten kohdalla. Kymmenvuotiaat saattavat liikuntatunnin aikana tulla pelokkaana kysymään, miksi reisiin tai rintaan sattuu, kun on juossut kovaa. Kehon normaalista toiminnasta on tullut vierasta ja pelottavaa.
Kuten esityksen tekijät kysyvät, mitä tapahtuu, kun emme enää tunne kehoamme ja sen tärkeitä toimintoja, kuten kipua? Erakenemmeko lopulta itsestämme, kuten esityksen lopussa tanssijat, jotka toisiaan etäältä tuijottaen katosivat pimeyteen? Ja kuka silloin määrittelee meitä eniten: lääkärit, terapeutit, voittoa takovat lääkefirmat, sosiaalisen median sekalaiset terveysohjeet ja elintapalahkot, vai kenties tekoäly, jolle fyysisen terveytemme lisäksi on lopulta ulkoistettu myös sosiaalinen kanssakäymisemme?
On hieno oivallus, että juuri niin kehollinen taidemuoto kuin tanssi laittaa pohtimaan tätä aihetta. Tanssi tuossa muodossaan on tulosta lukemattomista, varmasti kipuakin tuottaneista harjoitustunneista. Esitys venyttää tanssijan kehon ja mielen valtavalle koetukselle. Asetelma antaa katsojalle hyvän reflektointipinnan. Mihin oma psykofyysinen kokonaisuuteni pystyy ja mitä kaikkea se kestää?
Kiitän 25-vuotisjuhlavuottaan viettävää Susanna Leinonen Companya voimakkaasta ja kehollisesti vaikuttavasta teoksesta.
