Poltettu Oranssi
Verkatehtaan Vanaja-salissa nähtiin 5.9.2024 Tauno Marttisen vuonna 1968 säveltämä ooppera Poltettu oranssi.
Tuotanto: Opera Box
rooleissa: Elli Vallinoja (Marina), Rolf Broman (tohtori Fromm), Maria Turunen (Äiti), Ville Salonen (Isä) ja Eeva Semerdjiev (vastaanottovirkailija)
Kapellimestari: Jaan Ots
ohjaajana: Ville Saukkonen
Torstaina 5.9. Verkatehtaalla nähtiin Tauno Marttisen oopperateos Poltettu Oranssi. Se pohjautuu Eeva-Liisa Mannerin näytelmään vuodelta 1968. Poltettu Oranssi on psykoanalyyttinen kertomus, traaginen, voimakkaan symbolinen ja ajaton. Kertomus siitä, miten mieli murtuu, kertomus rakkaudettomuudesta, perhesuhteista, jopa koomisin vivahtein.
Ooppera, on toki taiteenlajina tuttu, ikään kuin yleistiedon kannalta. Tunnen Madame Butterflyn, La Bohemen ja Toscan, tiedän Oopperan Kummituksen ja laulan usein suihkussa Keskiyön kuningattaren aariaa, mutta yleisössä en ollut koskaan ennen istunut. Olinkin siis varsin liekeissäni hiippaillessani Verkatehtaan viileään hämärään.
Olin myös perehtynyt teemaan etukäteen, itse kirjankin olin vuosia sitten lukenut, joten tiesin suurin piirtein mitä tuleman piti. Meni siinä silti tovi, että lauletut vuorosanat alkoivat tuntua luontevilta, mutta kun siihen tottui, alkoi tarina avautua. Ja kuten tapoihini kuuluu, ilahduin taas suuresti, heti ensi silmäyksellä, sillä 70-luku oli läsnä hyvin vahvasti. Puvustus ja lavastus olivat onnistuneet loistokkaasti ja aivan erityisen mäheäksi luokittelisin isän roolin laulaneen Ville Salosen autenttisen kalsariasun. Se, jos mikä, konkretisoi aikakauden.
Lavalla oli siis 70-luku, kaikessa ruskeudessaan, leveine lahkeineen ja nahkasohvineen. Ja tässä nostalgisessa miljöössä avautui Poltetun Oranssin tarina. Se on, kuten jo totesin, ajaton, sillä ihmismieli on iäti sekä hauras että julma. Tässä teoksessa hauraus, julmuus ja monet muutkin teemat nousivat esiin. Tyttären murtunut mieli, oli erityisen vaikuttavasti kuvattu, paitsi tyttären roolissa loistaneen upean Elli Vallinojan tulkinnan, myös taustalle heijastetun särkyneen enkelin ja vaikuttavien sanojen kautta. ”Minun enkelini kuoli viime yönä. Sen takia minulla on tänään tämä kaunis, oranssin värinen puku.”
Vanhempien tuska ja huoli, olivat niin ikään käsinkosketeltavissa. Suivaantuneen äidin rynnätessä ulos lääkärin luota ja isän seuratessa pää painuksissa, tunsin suunnatonta myötätuntoa ja samalla hienoista hilpeyttä, sillä se messevä kalsariasu oli yhä isän yllä palttoon alla. Lasken tämän vaatetuksen väijymisen ammattitaudiksi, olin yhtä lailla liekeissäni myös tyttären talvitakista, jonka ruutukuosi ja muhkeat turkissomisteet olivat sekä riemastuttavan retrot, että hävyttömän tyylikkäät.
Ensikosketukseni oopperaan oli siis varsin tunteikas monellakin taholla. Olin mieltänyt oopperan dramaattiseksi, tavallisesta elämästä irrallaan olevaksi maailmaksi, jossa prinsessat ja kuningattaret juonittelevat, sodat syttyvät ja kummitukset hiiviskelevät käytävillä, mutta tämä kokemus olikin varsin maanläheinen. Ja se, oli itse asiassa varsin ilahduttava havainto. Sen lisäksi, että loistava teos käsittelee tärkeitä, alati ajankohtaisia teemoja ja tekee ne näkyväksi, se tekee sen myös taiteellisesta kulmasta väijyen messevästi. Jos nyt oopperaa sopii messeväksi sanoa. Sanon silti.
Ja kyllä, mieleni teki kommunikoida laulaen koko loppuilta.
Lue lisää oopperasta täältä.
