Nasty – nykytanssiteos, raju mutta kaunis kokonaisuus
Koreografi: Susanna Leinonen
Musiikki: Arvo Pärt, Max Richter, Jóhann Jóhannsson, Hildur Guðnadóttir & Robert Aiki Aubrey, Teemu Korpipää
Äänisuunnittelu: Teemu Korpipää
Valosuunnittelu: Harri Peltonen
Projisointi: Ville Seppänen
Pukusuunnittelu: Sari Nuttunen
Tanssijat: Phet Haanpää, Ninni Niemikunnas, Aino Päivike, Aura Tiira, Tatiana Urteva
Kuva: Dirk Sevenants
Tuotanto: Susanna Leinonen Company
Kesto: n. 60 min
Susanna Leinosen nykytanssiteos Nasty ,3.5. ja 4.5. Hämeenlinnan teatterin päänäyttämöllä.
Teos on harvinaista herkkua Hämeenlinnan kulttuuritarjonnassa, sillä moderni, ronski ja vahvasti feministinen teos ei ole kaupungin kokoon ja perusturvalliseen tarjontaan nähden yleinen tyylilajiltaan eikä sanomaltaan. Kun kuulin Nastyn tulevan teatterille, ostin lipun heti. Tällaista laadukasta nykytaidetta kulttuurikaupunki kaipaa ja varsinkin nykyään, kun tuntuu, että kaikkialla otetaan varman päälle ja esitetään vain peruskauraa, jonka lipputuloista voi olla varma.
Teos oli lupaustensa mukaan ajankohtainen kuvaus naisen kehoon kohdistuvista odotuksista, hyökkäyksistä ja rajoituksista. Se oli kaunistelematon mutta taidokas, rohkea, sulava ja esteettisesti rakennettu. Olin yllättynyt miten niin hienovaraisesti, monipuolisesti ja soljuvasti sisältö tuli esiin.
Nasty -teos pysyi alusta saakka koossa ja sen linja oli selkeä. Naiseuden ja naisen kehon liike oli jatkuvasti läsnä, vaikka sen rajoittamista, ennakkoluuloja ja odotuksia käsiteltiin avoimesti. Tanssijoiden karut ja ronskit liikkeet olivat sidottu naiselliseen liikkeeseen, mikä korosti naiseen kohdistuvien vaatimusten ristiriitaisuutta huoraa ja madonnaa.
Oli upeaa nähdä tanssijan kehon instrumentaalisuus, jolla saa maalattua sellaisen visuaalisen informaation, jonka katsoja ymmärtää. Se ilmaisuvoima, mikä ammattitanssijalla on, miten hän pystyy ilmentämään kehon liikkeillä ja asennoilla asioita selkeästi ja laajasti. Pidin miellyttävänä sitä, miten selkeää, johdattelevaa ja visuaalisesti miellyttävää ja myös turvallista esitystä oli katsoa ja kokea.
Teoksessa minua ärsytti se, että yksi tanssijoista alkoi puhua mikrofooniin alleviivaavasti joitakin lauseita. Kokonaisuutta se ei häirinnyt ja mietin, että ehkä se alleviivasi asiaa hyvin niille, ketkä eivät saneet kiinni siitä, mistä on kyse. Siitäkin huolimatta teos oli samaistuttava ja voimakas.
Keskustelimme esityksen jälkeen, että olisi hieno kuulla miehen pielipide esityksestä. Meille naisille esityksen sanoma oli kuitenkin tuttua. Se, että jokainen kehon liike, pieni nytkähdys, heilautus tai vahingossa osoitettu katse saatetaan tulkita seksuaalisena, kutsuvana ja lupana koskea. Se, että jokainen huokaus, voihkaisu tai fyysisen suorituksen aiheuttama kiivas hengitys voi muistuttaa seksuaalisesta aktista ja siksi niitä on vältettävä, niin kuin kaikkea muutakin, mikä voi viitata seksuaalisuuteen. Näiden viitteiden lisäksi sanat naisen kehosta, naiseudesta, naisesta. Sanat, jotka jokainen tunnistaa ja joita jokainen jo teini-iässä oppii kuulemaan itsestään tai kanssanaisista ja joiden varaan monen identiteetti kasvaa. Huora, valas, mursu, lahna, hiekkapillu, jakorasia ja niin edelleen.
Kun lähdin salista, tunsin raivoa. Toivoisin, että tällaista kokemusta naiseudesta ei enää tulevilla sukupolvilla olisi.
Hämeenlinnan Teatterin sivuille
Susanna Leinonen Company
