Hiekkapaperia sielulle ja kitara, jolla täytyy olla nimi
Sunnuntai-ilta oli hiostava kuin kumisaapas ja kolttuni oli jo valmiiksi läpimärkä, kun kampeuduin Suiston hämärään bluesia kuulemaan. Moni muukin oli paikalla samalla asialla ja tunnelma oli hyvin, hyvin lämmin, mutta hienoinen hikihän sopii bluesiin kuin sammakko lätäkköön. Ohjelmassa oli Chicago- bluesin legenda Maurice John Vaughn helsinkiläisen Highway- yhtyeen säestämänä, joten varsin autenttista boogieta odotettavissa.
Illan päävierasta odotellessa, tykitteli Highway rallin- parikin- ja se oli oikein loistokasta, perinteistä bluesia se. Kontrasti raivokkaan menevän soitannan ja soittajien stoalaisen, superseesteisen olemuksen välillä oli ilahduttava. Hyvin rauhallisesti, jopa jäyhän eleettömästi he loihtivat ilmoille kerrassaan töppöseen menevää musiikkia ja, kuten sanottu, se ilahdutti.
Sitten lavalle nousi itse Vaughn, joka oli kaikkea muuta kuin stoalainen. Jäyhästä tai seesteisestä puhumattakaan. Hänestä lähti sellainen ääni, joka irrottaa ihmiseltä selkärangan ja nostaa karvat pystyyn. Se raspi ei ollut vain katu-uskottava, se oli hiekkapaperia sielulle ja pääni miltei irtosi. Autenttista, se oli ennen kaikkea autenttista. Kiinnitin pääni paremmin paikoilleen ja raapustin muistikirjaani huomion Vaughnin kitarasta: Tuolla kitaralla on varmasti naisen nimi. Syön kuvitteellisen hattuni, jos se ei ole Lucille tai Charlotte.
Vaughnin esiintyminen oli paitsi raivokasta, katu-uskottavaa ja yleisesti ottaen messevää, siitä myös välittyi vilpitön ilo ja rakkaus musiikkiin. Puhumattakaan vuosikymmenten kokemuksesta. Hän otti luontevasti kontaktia yleisöön, mutta ei intoutunut pitkiin jaaritteluihin rallien välillä. Hän nauroi ja nauratti, houkutteli yleisöä mukaan lauluun ja tanssiinkin yleisössä lopulta intouduttiin. Vaikeampi siinä tosin oli paikallaan pönöttää, kuin antautua karkeloon, siinä määrin raivokasta se meno oli.
Illan aikana kuultiin paitsi Vauhghnin omaa tuotantoa, myös vanhoja tuttuja bluesklassikoita. Omassa selkäpiissäni kirmasivat väreet Hoochie Coochie Manin läpsähtäessä ilmoille, se ralli riemastuttaa hienoiseen rimpuiluun saakka kerta toisensa jälkeen ja livenä kuultuna kahta kauheammin. Suiston kuumuudessa se toimi aivan erityisen mäheästi ja jos hikinen kolttuni ei olisi liimannut ahteriani penkkiin, olisin karkeloinut lämpöhalvauksenkin uhalla.
Vaughn karjahteli, kiljahteli, kujerteli ja tykitteli kitarallaan (jolla täytyy olla nimi) ,kiidättäen kuulijaansa aina bluesin alkulähteiltä, auringon paahtamilta pelloilta, suurkaupunkien hämyisille klubeille ja öisille kaduille, riehakkaasti, uhmakkaasti, katu-uskottavasti ja sydäntä särkevästikin. Hän mainitsi pariinkin otteeseen olevansa jo vanha ja väsynyt, mutta se ei ainakaan ulospäin näkynyt eikä kuulunut. Millään muotoa.
Maurica John Vaughn ja Highway Suistolla 4.8.2025
Jonne Kulluvaara (kitara)
Jan-Olof Strandberg (basso)
Petri Määttänen (rummut)
”Good Rockin’” Kempas (laulu, huuliharppu)
